id
stringlengths 2
7
| url
stringlengths 31
203
| title
stringlengths 1
119
| text
stringlengths 12
212k
|
|---|---|---|---|
1416148
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Esko%20J%C3%A4rvelin
|
Esko Järvelin
|
Esko Uolevi Järvelin (2. lokakuuta 1927 Kemi – 9. maaliskuuta 1988 Joensuu) oli suomalainen apulaiskaupunginsihteeri ja kotiseutuhistorioitsija. Järvelin kirjoitti useita teoksia, artikkelisarjoja ja pakinoita Joensuun seudun sosiaali-, talous- ja henkilöhistoriasta.
Opinnot ja virkaura
Esko Järvelin kävi koulunsa Kemissä, ensin Veitsiluodon kansakoulussa vuosina 1934–1938. Oppikoulun hän kävi Kemin lyseossa ja kirjoitti sieltä ylioppilaaksi vuonna 1947. Sodan aikana hän palveli Veitsiluodon ilmapuolustuksessa. Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä hän suoritti ensin sosiaalihuoltajatutkinnon vuonna 1950 ja valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi vuonna 1953. Järvelin täydensi vielä opintojaan kansansivistysopilla ja hänet promovoitiin maisteriksi vuonna 1956. Ennen tuloaan Helsingin maalaiskunnan sosiaalijohtajan virkaan vuosiksi 1954–1956 hän oli jo ehtinyt työskennellä Veitsiluoto Oy:n sosiaalitoimistossa ja invalidihuoltajana Sulkavan Invalidien ammattioppilaitoksessa. Kemissä hänellä oli myös useita luottamustoimia.
Pääkaupungiseudulta Järvelin siirtyi yhdessä puolisonsa Ilmi Järvelinin ja Sakari Kiurun kanssa perustamaan Pohjola-opistoa Haukiputaalle. Esko Järvelin opetti opistossa yhteiskunnallisia aineita. Hän myös auskultoi kansanopistonjohtajan toimia varten Työväen akatemiassa v. 1957. Järvelin muutti perheineen Joensuuhun tultuaan valituksi Joensuun kaupungin sosiaalijohtajan virkaan, jota hän hoiti vuosina 1958–1973. Sosiaalijohtajavuosina 1960 hän teki Asla Special Grant -stipendiaattina puolen vuoden opintomatkan USA:han perehtyen siellä ongelmanuorten parissa tehtävään sosiaalityöhön. Järvelin valittiin vuonna 1973 Joensuun kaupungin kansliasihteeriksi , josta hän vuonna 1975 siirtyi 1. apulaiskaupunginsihteerin virkaan. Eläkkeelle Järvelin jäi Joensuun kaupungin palveluksesta v. 1987. Järvelinin luottamustehtäviin kuului mm. toiminta Joensuu-seuran pitkäaikaisena sihteerinä ja seuran toiminnan ideoijana ja toteuttajana. Hän toimi myös Pohjola-Nordenissa. Kirjoittamisen lisäksi hän harrasti kesämökkeilyä, matkailua ja valokuvausta.
Kotiseutuhistorioitsija
Esko Järvelin kirjoitti nimimerkillä Apusihteeri vuosina 1975–1987 sanomalehti Karjalaiseen Joensuun seudun historiaa käsitteleviä pakinoita ja artikkeleita. Vuonna 1978 Joensuu-seura julkaisi näihin kirjoituksiin perustuvan teoksen Kolmen kauppaneuvoksen aikaa. Kirja kertoo neljän joensuulaisen merkkihenkilön, pormestari J. A. Nystenin sekä kauppaneuvoksien A. J. Mustosen, Petter Parviaisen ja Frithiof Neppenströmin tarinat ja kuvaa samalla elämää Joensuun kaupungissa sen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kirja sai kiitosta paitsi huomattavasta kulttuurihistoriallisesta arvostaan myös selkeydestä ja helppolukuisuudesta.
Kirjassa Konstiniekkoja ja kauppamiehiä, joka ilmestyi vuonna 1981, Järvelin jatkaa Joensuun menneisyyden tutkimista. Teos sisältää viiden kauppiaan, Henrik Parviaisen, Simon Parviaisen, Mathias Silvénin, Reinhold Ryynäsen, Jacob Gustaf Cederbergin sekä kolmen käsityöläisen, puuseppä Anders Muikun, maalarimestari ja raatimies Johan Nousiaisen ja kirkonrakennusmestari Theodor Johan Tolpon elämäkerrat. Niiden välityksellä käsitellään kirjan toista teemaa, Joensuun kaupungin vähittäistä kehittymistä Pohjois-Karjalan keskukseksi.
Esko Järvelinin kirjoittamista järjestö- ja yhteisöhistoriikeista ensimmäisenä julkaistiin teos Yhy vappaapalokuntaan : Joensuun vapaaehtoinen palokunta 1881–1981, joka perustuu monipuoliseen lähdemateriaaliin.Vuonna 1982 ilmestynyt historiikki kertoo paitsi Joensuun vpk:n vaiheista myös kaupungin palosuojelusta ennen vapaaehtoisen palokunnan perustamista.
Vuonna 1984 ilmestynyttä teosta Summarohdoista erikoisvalmisteisiin : Joensuun vanha apteekki 1834–1984 varten Järvelin kävi läpi Joensuun vanhan apteekin oman arkiston lisäksi Valtionarkiston, Joensuun maakunta-arkiston ja Turun apteekkimuseon aineistoja. Kirjan kuvituksena on Joensuun vanhassa apteekissa käytössä olleita apteekkiesineitä.
Farmasian historiasta Järvelin siirtyi lääninhallinnon historiaan ja teos Järvelin, Esko. Pohjois-Karjalan lääni : lääninhallinnon syntyvaiheet ja lääninhallituksen toiminta 1960–1985 ilmestyi vuonna 1985. Historioitsija kaivautuu maakunnan menneisyyteen aina 1300-luvulle taustoittaessaan paikallishallinnon pitkää tietä heimomaakunnasta ”kehityksen keihäänkärjeksi”.
Järvelin sai vuonna 1985 Kansan sivistysrahaston apurahan, joka soveltui Joensuun työväenyhdistyksen historian kirjoittamiseen Suomen vanhimpiin kuuluvan työväenyhdistyksen kattava satavuotishistoriikki ilmestyi vuonna 1988 nimellä Vaalien vartiotulta. Joensuun työväenyhdistys 1888–1988. Työtä hankaloitti alkuperäislähteiden puute, kunnes kirjoittamisen loppuvaiheessa v. 1987 löytyivät yhdistyksen pöytäkirjat 30 vuoden ajalta vahvistaen luottamusta toisen käden lähdeaineiston todenmukaisuuteen.
Joensuun kaupungin edustustilaksi kunnostetun Vainoniemen puujugendhuvilan tarina ilmestyi huvilan saavuttaessa 80 vuoden iän v. 1988. Järvelin oli kerännyt Vainoniemen huvila : totta ja tarua vuosilta 1881–1979 -nimiseen kirjaan omistajasukujen jäseniin liittyvää muistitietoa ja sen tueksi arkistojen ja kirkonkirjojen aineistoa vuodesta 1979 lähtien. Kirjassa on runsas valokuvakuvitus, johon kirjoittajan lisäksi on osallistunut Jussi Järvelin.
Postuumisti vuonna 1988 ilmestynyt kirja Apusihteerin paalit on koottu Apusihteerin pakinoista, jotka kuvaavat 1800-luvun Joensuuta ja elämää ja ihmisiä siellä valloittavan tuoreesti ja läheisesti kuten kirjan toimituskuntaan kuulunut Veijo Saloheimo esipuheessaan toteaa. Kirjan kuvituksena on Pohjois-Karjalan museon kuvakokoelmista koottuja vanhoja Joensuu-aiheisia postikortteja.
Esko Järvelin ei myöskään ehtinyt saattaa painokuntoon laatimaansa matrikkelia Joensuun ensimmäisistä liikeyrittäjistä eli kauppiaista ja käsityöläisistä, joille oli myönnetty porvarioikeudet vuosina 1849–1879. Joensuu-seura julkaisi sen v. 1993 nimellä Joensuun porvarimatrikkeli Ilmi Järvelinin puolisonsa käsikirjoituksesta viimeistelemänä.
Sanomalehti Karjalaisen lisäksi Järvelin avusti Sosiaaliturva-lehteä. Siinä ilmestyi laaja Joensuun sosiaalitoimen historiaa käsittelevä artikkelisarja Menneitä aikoja Ylisessä Karjalassa. Osat 1–20.
Järvelinin tekstejä löytyy myös Joensuu-aiheisista kuvateoksista.
Esko Järvelin sai vuonna 1982 Joensuu-palkinnon Joensuun historian kirjaamisesta.
Julkaisut
Järvelin, Esko: Joensuun porvarimatrikkeli. [Joensuu] : Joensuu-seura, 1993.
Järvelin, Esko. Vaalien vartiotulta : Joensuun työväenyhdistys 1888–1988 / Esko Järvelin. - Joensuu : Koliprint, 1988.
Järvelin, Esko. Vainoniemen huvila : totta ja tarua vuosilta 1881–1979 / [valokuvat: Esko Järvelin, Jussi Järvelin]. - Joensuu : [Joensuun kaupunki], 1988.
Järvelin, Esko. Apusihteerin paalit / Esko Järvelin ; [toimituskunta: Veijo Saloheimo...et al.]. - [Joensuu] : Joensuu-seura, 1988
Järvelin, Esko: Heernen testamentista Ukko-Heikin rohtoihin. Teoksessa [Heernen testamentista Pohjois-Karjala projektiin] : Pohjois-Karjalan lääkäriyhdistys r.y. 70 vuotta / päätoim.: Pekka Kääpä. - [Joensuu] : [Pohjois-Karjalan lääkäriyhdistys], 1988, s. 13–18
Valokuvia Joensuusta / kuvat Mikko Savolainen ; sanat Esko Järvelin. - [Joensuu] : Joensuun kaupunki, 1986.
Järvelin, Esko. Pohjois-Karjalan lääni : lääninhallinnon syntyvaiheet ja lääninhallituksen toiminta 1960–1985 / Esko Järvelin. - [Joensuu] : [Pohjois-Karjalan lääninhallitus], 1985
Järvelin, Esko. Summarohdoista erikoisvalmisteisiin : Joensuun vanha apteekki 1834–1984 / Esko Järvelin. - [Joensuu] : [V. Mannelin], 1984
Joensuu - Järvelin, Esko. Teoksessa Karjala. 4, Karjalan vaiheet / [toimitusneuvosto: Markku Haapio] ; [toim.: Yrjö-Pekka Mäkinen...et al.] ; [kartat piirt. Inna Niskanen] ; [kirj.: Silvo Hietanen...et al.]. - [Hämeenlinna] : Karisto, 1983.
Järvelin, Esko. Yhy vappaapalokuntaan : Joensuun vapaaehtoinen palokunta 1881–1981 / Esko Järvelin. - Joensuu : [Joensuun vapaaehtoinen palokunta], 1982
Järvelin, Esko. Konstiniekkoja ja kauppamiehiä / Esko Järvelin ; [valokuvat: kirjoittajan]. - [Joensuu] : [Joensuu-seura], 1981
Järvelin, Esko. Joensuun vapaaopisto 1920–1980. - 1981.
Joensuu : puun ja virran kaupunki / Mikko Savolainen ; teksti Esko Järvelin. - 1979.
Järvelin, Esko. Kolmen kauppaneuvoksen aikaa / Esko Järvelin. - [Joensuu] : [Joensuu-seura], 1978
Menneitä aikoja Ylisessä Karjalassa. Osat 1–20. Sosiaaliturva. - 75(1987) : 3 - 22
Lähteet
Vuonna 1927 syntyneet
Vuonna 1988 kuolleet
Suomalaiset historioitsijat
|
1262371
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Japaninj%C3%A4nis
|
Japaninjänis
|
Japaninjänis (Lepus brachyurus) on pienikokoinen Japanissa elävä jänislaji. Se painaa noin 2,5 kg. Japaninjäniksestä tunnetaan useita eri värimuotoja tumman ruskeanharmaasta punaruskeaan. Pohjoisimmat alalajit muuttuvat talvella valkoisiksi.
Japaninjänistä tavataan muilla Japanin pääsaarilla paitsi Hokkaidolla.
Lähteet
Jäniseläimet
|
649141
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Probell
|
Probell
|
Ongelmaperustaisen oppimisen seura ProBell ry oli yhdistys (2007-2018), jonka tarkoituksena oli edistää ongelmaperustaisen oppimisen tutkimusta, kehittämistä ja pedagogista soveltamista koulutuksen ja työelämän konteksteissa.
ProBell ry osallistui kansainväliseen ja kansalliseen oppimista käsittelevään julkiseen keskusteluun, järjesti voittoa tavoittelematta kansallisia ja kansainvälisiä seminaareja ja konferensseja, harjoitti tiedotus- ja julkaisutoimintaa sekä teki yhteistyötä vastaavien kansallisten ja kansainvälisten yhdistysten kanssa.
Probell ry:n näkyvin toimintamuoto on vuosittain järjestettävä ongelmaperustaisen oppimisen konferenssi.
Yhdistys jatkoi vuosina 2000–2007 toimineen Tampereen yliopistossa toimineen ProBell-tutkimusryhmän toimintaa. Tutkimusryhmän tieteellisenä johtajana toimi edesmennyt professori Anna Raija Nummenmaa ja se sai rahoitusta Suomen Akatemialta.
Aiheesta muualla
Facebook-sivu, joka jää PBL-verkoston käyttöön yhdistyksen lakkautuksen jälkeenkin
Suomalaiset järjestöt
Kasvatustiede
|
1189177
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sandhamn-liiga
|
Sandhamn-liiga
|
Sandhamn-liiga oli Ruotsissa vuonna 1975 kiinni saatu rikollisliiga, joka valmisti ja myi amfetamiinia Tukholman saariston Sandhamnissa sijaitsevan Ruotsin kuninkaallisen pursiseuran (KSSS) ravintolan tiloissa. Liigan johtaja oli ravintolaa tuolloin hoitanut, arkkitehtikoulutuksen saanut ravintoloitsija ja hotellinomistaja Fleming Broman (s. 1938). Hän sai viiden ja puolen vuoden vankeustuomion.
Liigan päätekijöitä pidätettiin lokakuussa 1975 Stavsnäsissä Tukholman saaristossa. Oikeudenkäynti syytettyjä vastaan käynnistyi Tukholmassa alkuvuodesta 1976, ja heidät todettiin syyllisiksi törkeisiin huumerikoksiin. Pitkistä vankeusrangaistuksista valitettiin, ja Svean hovioikeus alensi tuomioita toukokuussa 1976. Poliisi käytti tutkinnassa Yhdysvalloista opittuja uusia menetelmiä, kuten puhelinkuuntelua ja liigaan soluttautumista, mikä herätti hyvistä tuloksista huolimatta myös kriittistä keskustelua. Syytettyjä puolustivat nimekkäät asianajajat, joiden eräät toimintatavat asetettiin myös kyseenalaisiksi.
Sandhamn-liigan kiinniotosta tuli Ruotsin rikoshistorian siihen asti huomattavimpia huumeiskuja. Tapaukseen liittyvät tiedot päätekijöiden ylellisestä elämästä, salakuljetukseen käytetyistä pikaveneistä ja Tukholman metron säilytyslokeroiden käytöstä huumeiden jakeluun herättivät suurta huomiota tiedotusvälineissä. Tätä lisäsi vielä tieto, että tapaus liittyi ruotsalaiseliitin suosimaan Sandhamnin kuninkaallisen pursiseuran ravintolaan ja hotelliin. Niiden tiloissa ehdittiin valmistaa noin sata kilogrammaa amfetamiinia.
Vankeustuomion kärsittyään päätekijä Fleming Broman on auttanut poliisia ratkomaan muita huumerikoksia soluttautumalla mukaan niiden toimintaan. Hän asuu jossakin päin Ruotsia uudella nimellä.
Monien televisiodokumenttien ohella Sandhamn-liigan tapaus oli innoittajana Hannes Holmin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan, vuonna 2010 ensi-iltansa saaneeseen draamaelokuvaan Viattoman sininen taivas (Himlen är oskyldigt blå). Siinä lukiolaispoika pääsee kesätöihin pursiseuran ravintolaan, mutta joutuukin huumeliigan apuriksi.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Salakauppa
1970-luvun rikokset
|
712757
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/HMS%20Mary%20Rose
|
HMS Mary Rose
|
HMS Mary Rose on ollut nimenä kaikkiaan yhdeksälle Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien alukselle.
Mary Rose (1509), 60-tykkinen karakki
Mary Rose (1556), 39-tykkinen kaljuuna
Mary Rose (1623), 26-tykkinen alus
Mary Rose (1650), 32-tykkinen alus
HMS Mary Rose (1660), 40-tykkinen neljännen luokan alus
HMS Mary Rose (1799), 4-tykkinen priki
HMS Mary Rose (1915), Amiraliteetin myöhemmän M-luokan hävittäjä
HMS Mary Rose (1918), huoltoalus
HMS Mary Rose (J360), Algerine-luokan miinanraivaaja.
|
1412975
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rakkaudella%2C%20Vincent
|
Rakkaudella, Vincent
|
Rakkaudella, Vincent (Loving Vincent) on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut elämäkerrallinen animaatioelokuva taiteilija Vincent van Goghista. Se kertoo van Goghin elämästä ja mysteeriksi jääneestä kuolemasta.
Elokuvan tekeminen
Elokuva on elokuvahistorian ensimmäinen täysin käsinmaalattu pitkä elokuva. Se kertoo van Goghin elämästä ja mysteeriksi jääneestä kuolemasta. Loving Vincentissä nähdään kaikkiaan 66 960 käsin maalattua öljyväriteosta. Maalausurakkaa varten elokuvaan etsittiin kuvataiteilijoita kaikkialta maailmasta mittavilla koemaalauksilla. 150 mukaan valitun piti osata maalata van Goghin tekniikkaa jäljitellen ja heidät opetettiin filmin animaattoreiksi.
Elokuvan ovat ohjanneet Hugh Welchman ja Dorota Kobiela. Loving Vincentin käsikirjoitus perustuu van Goghin kymmeniin maalauksiin ja yli 800 kirjeeseen. Kobiela teki ensin seitsemän minuutin mittaisen lyhytelokuvan maalaamalla ruutuja itse, yksi kerrallaan. Kobielan tavattua nykyisen aviomiehensä Welchmanin syntyi pariskunnalle vielä suurisuuntaisempi idea pitkän, maalauksista animoidun elokuvan tekemisestä.
Ääninäyttelijät
Lähde:
Arvosteluja
Lähteet
Vuoden 2017 brittiläiset elokuvat
Brittiläiset animaatioelokuvat
Puolalaiset elokuvat
Vincent van Gogh
|
19400
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Armeijakenraali%20%28Yhdysvallat%29
|
Armeijakenraali (Yhdysvallat)
|
"Armeijakenraali", General of the Army, on Yhdysvaltain maavoimien korkein sotilasarvo, joka vastaa Suomessa lähinnä sotamarsalkkaa. Ilmavoimissa vastaava sotilasarvo on General of the Air Force, ilmavoimien kenraali ja laivastossa Fleet Admiral, laivastoamiraali. Arvoja käytetään lähinnä erityisenä erikseen myönnettävänä arvonimenä tai se voi olla puolustushaarojen komentajien arvo. Merijalkaväellä ja rannikkovartiostolla ei ole vastaavia sotilasarvoja.
Yhdysvaltain kongressi perusti General of the Army -arvon 25. heinäkuuta 1866 Ulysses S. Grantia varten, ja se myönnettiin symbolisesti muutamille henkilöille:
1866 – Ulysses S. Grant
1869 – William T. Sherman
1888 – Philip H. Sheridan
Arvonimellä palkitut kenraalit käyttivät edelleen kenraalin neljän tähden arvomerkkejä.
Yhdysvaltain Euroopassa olevien joukkojen ylipäällikölle ensimmäisessä maailmansodassa, kenraali John J. Pershingille, myönnettiin 1919 sotilasarvo General of the Armies of the United States, Yhdysvaltain armeijoiden kenraali. Tätäkin arvonimeä pidettiin vain symbolisena, mutta kun viiden tähden kenraalin arvo perustettiin 1944, uusien kenraaleiden päätettiin olevan Pershingiä alempiarvoisia. Vuonna 1976 presidentti Gerald Ford myönsi George Washingtonille armeijoiden kenraalin arvon, ja hänen julistettiin olevan ikuisesti Yhdysvaltain korkeinta sotilaallista arvonimeä kantava henkilö.
Yksi henkilö on saanut tätä vastaavan merivoimien amiraali arvon. ("Admiral of the navy")
George Dewey (vuonna 1903)
Näiden ns. kuuden tähden sotilasarvojen keskinäinen arvojärjestys määräytyy myöntämispäivän mukaan samoin kuin viiden tähdenkin.
Viiden tähden kenraaleiksi (General of the Army) ylennetyt henkilöt:
Viiden tähden amiraalin arvon (Fleet Admiral) saaneet henkilöt:
Yksi henkilö on saanut General of the Air Force -arvonimen Yhdysvaltain ilmavoimien perustamisen 1947 jälkeen:
Henry H. Arnold 7. toukokuuta 1949
Yhdysvaltain asevoimat
Sotilasarvot
Marsalkat
|
610933
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sinilurikki
|
Sinilurikki
|
Sinilurikki (Vini ultramarina) on polynesialainen kaijalaji.
Koko ja ulkonäkö
Sinilurikin pituus on noin 18 cm ja paino noin 35 g. Sen höyhenpuku on yläpuolelta ja päästä sininen, alapuolelta valkoinen tummansinisin kuvioin. Rinnassa on tummansininen vyö ja vaaleansinisessä pyrstössä on valkoinen kärki. Nokka on ruskea ja ylänokan tyvellä on oranssi reunus, iiris on kellanoranssi ja koivet oranssit. Sukupuolet ovat samanvärisiä. Nuoren linnun nokka on musta, iiris tummanruskea ja koivet oranssinruskeat.
Esiintyminen
Sinilurikki on Marquesassaarten kotoperäinen laji. Sitä tavataan todennäköisesti enää vain Ua Hukan saarella. Sitä on aiemmin esiintynyt myös Ua Poulla, Nuku Hivalla ja Fatu Hivalla. Sen kanta on taantunut pääasiassa mustarottien takia. Fossiililöytöjen perusteella sen elinympäristö on aikaisemmin ollut paljon laajempi.
Lajin populaation koon arvioitiin olevan vuonna 2010 noin 2 000 yksilöä, mutta sitä pidetään liian suurena arviona. Pienen populaation ja elinympäristöjen nopean heikkenemisen takia lajia pidetään äärimmäisen uhanalaisena.
Elinympäristö
Sinilurikit asuvat vuoriston alarinteiden metsissä, ja sitä tavataan myös kookospalmumetsiköissä sekä banaani- ja mangoviljelmillä. Ne ovat meluisia ja huomiota herättäviä.
Lisääntyminen
Pesä sijaitsee puun kolossa tai onkalossa tai mädäntyneessä, yhä puuhun kiinnittyneenä olevassa kookospähkinässä. Pesintä tunnetaan vain vankeudessa eläneiden parien osalta. Naaras munii tavallisesti kaksi munaa. Muna on kooltaan 22,5*18,6 mm. Molemmat puolisot hautovat ja hoitavat poikasia. Pesäpoikasaika on noin kahdeksan viikkoa.
Ravinto
Sinilurikit syövät siitepölyä, mettä, kukkia, pehmeitä hedelmiä ja hyönteisiä.
Lähteet
Forshaw, Joseph M. & Cooper, William T. 1977: Parrots of the World. - T.F.H. Publications, Inc. New Jersey. ISBN 0-87666-959-3
World Parrot Trust
Polynesianlurikit
Uhanalaiset linnut
Äärimmäisen uhanalaiset lajit
|
497154
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuuli%20Matinsalo
|
Tuuli Matinsalo
|
Tuuli Matinsalo (s. 20. tammikuuta 1970 Tornio) on suomalainen aerobic-urheilija ja valmentaja. Hän voitti kaksi maailmanmestaruutta ja neljä Euroopan-mestaruutta.
Matinsalo kirjoitti ylioppilaaksi Mäkelänrinteen urheilulukiosta vuonna 1990 ja alkoi seuraavana vuonna opiskella Jyväskylän yliopistossa liikunnan aineenopettajaksi. Hän oli tätä ennen harrastanut rytmistä voimistelua ja joukkuevoimistelua.
Ensimmäisissä SM-kisoissaan Matinsalo voitti kultaa syksyllä 1993. Seuraavana vuonna hän osallistui aerobicin EM- ja MM-kilpailuihin mutta ei menestynyt niissä. Vuonna 1995 hän voitti Euroopan-mestaruuden Bulgarian Sofiassa ja sijoittui MM-kilpailuissa viidenneksi. Vuonna 1996 hän voitti FISAF-liiton MM-kultaa Genovassa ja EM-kultaa Helsingissä. Vuonna 1997 hän sijoittui MM-kilpailuissa neljänneksi. Vuonna 1998 hän voitti Euroopan-mestaruuden ja saavutti MM-hopeaa. Vuonna 1999 Matinsalo voitti neljännen Euroopan-mestaruutensa Ranskan Ville de Tours'issa ja toisen maailmanmestaruutensa Helsingissä.
Tuuli Matinsalo valittiin Suomessa vuoden naisurheilijaksi 1999.
Urheilu-uransa jälkeen Matinsalo on toiminut aerobic-valmentajana ja opettajana. Vuonna 2007 hän aloitti työt Jyväskylässä Kuokkalan yläkoulussa liikunnan- ja terveystieteiden opettajana.
Hän on naimisissa painivalmentaja Pasi Sarkkisen kanssa. Parilla on kolme lasta. He asuvat Jyväskylässä.
Matinsalo kilpaili vuoden 2008 Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmassa.
Vapaa-ajallaan Matinsalo harrastaa lenkkeilyä ja hiihtoa. Hän on lisäksi kirjoittanut kirjan Elixiriä elämään: Keho kuntoon kotikonstein ja esiintyy aika-ajoin Elixir-televisiosarjassa.
Lähteet
Aiheesta muualla
Tuuli Matinsalon esittely tuuli.net-sivustolla.
Suomalaiset kilpa-aerobikkaajat
Vuonna 1970 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1304980
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hammashaukka
|
Hammashaukka
|
Hammashaukka (Harpagus bidentatus) on haukkojen heimoon kuuluva päiväpetolintu. Sen esiintymisaluetta ovat Belize, Bolivia, Brasilia, Kolumbia, Costa Rica, Ecuador, El Salvador, Ranskan Guyana, Guatemala, Guayana, Honduras, Meksiko, Nicaragua, Panama, Peru, Suriname, Trinidad ja Tobago sekä Venezuela. Sen kanta on arvioitu eloinvoimaiseksi, sillä esiintymisalue on hyvin laaja ja kanta riittävän suur, vaikka se onkin hitaasti pienenemässä.
Melko pienen petolinnun koko on 33–38 cm, ja se painaa 161–230 grammaa.
Sen elinpiiriä ovat subtrooppiset ja trooppiset kuivat savannit ja metsät aina 1 500 metrin korkeuteen saakka.
Lähteet
Haukat
|
1773225
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%81gios%20Andr%C3%A9as%20%28Z%C3%A1kynthos%29
|
Ágios Andréas (Zákynthos)
|
Ágios Andréas () eli Ágios Geórgios (Άγιος Γεώργιος) on pieni Kreikan saari, joka kuuluu Jooniansaarten saariryhmään ja sijaitsee Zákynthoksen saaren luoteisrannikon edustalla. Saaren pinta-ala on noin 0,02 neliökilometriä ja se on asumaton (vuonna 2011). Hallinnollisesti Ágios Andréas kuuluu Zákynthoksen kuntaan, Zákynthoksen alueyksikköön ja Jooniansaarten alueeseen.
Saari on saanut nimensä Pyhästä Andreaasta (Ágios Andréas) ja toisen nimensä Pyhästä Georgioksesta (Ágios Geórgios). Ensin mainittu nimi on peräisin saaressa olleesta Pyhälle Andreaalle omistetusta linnoitetusta luostarista, joka rakennettiin vuonna 1595, mutta siirrettiin jo 1600-luvulla Zákynthoksen pääsaaren puolelle merirosvojen hyökkäysten vuoksi. Uusi luostari tuhoutui vuoden 1953 maanjäristyksessä. Luostarista on jäljellä raunioita sekä saaressa että sen uudessa sijaintipaikassa.
Lähteet
Jooniansaaret
Zákynthos
|
1674024
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuiseb
|
Kuiseb
|
Kuiseb on joki keskisen Namibian länsiosassa. Siinä on vettä vain sadekaudella, eikä se joka vuosi jaksa virrata mereen saakka.
Yleistä
Kuisebin virtaama on 20 miljoonaa m³ vuodessa. Se saa alkunsa Khomasin ylängöltä Windhoekin länsipuolelta. Sieltä se virtaa länteen Namib-Naukluftin kansallispuiston ja Namibin autiomaan kautta. Sen sivujokia ovat vasemmalla puolella Gomab, Ojab, Chausib ja Gaub ja oikealla puolella Koam, Nausgomab ja Goagos. Sen varrelle sijoittuu Friedenaun pato.
Useita topnaar-heimon yhdyskuntia asuttaa Kuisebin alajuoksun rantoja. Näitä asutuskeskuksia ovat mm. Homeb, Sandfontein, Rooibank, and Utuseb.
Kuisebin valuma-alueen arvioidaan olevan 15 500–16 692 km². Friedenaun pato, joka valmistui vuonna 1972, on tämän joen varrella. Joki virtaa mereen saakka vain muutamien vuosien välein. Tällainen vuosi oli esim. 2005.
Naukluftin ja Namibin välissä Kuiseb on kovertanut itselleen kanjonin alueella, joka on kuiva ja vaikeasti saavutettava. Toisen maailmansodan aikana Henno Martin ja Hermann Korn siirtyivät tälle alueelle odottamaan, että sota menisi ohi. He elivät autiomaassa kahden ja puolen vuoden ajan. Martinin ja Kornin seikkailusta julkaistiin kirja, ja kirjan pohjalta tehtiin elokuva nimeltä The Sheltering Desert. Heidän suojansa jäänteet ovat edelleen nähtävissä ja niillä voi vierailla.
Kuisebin varrella Namibin autiomaassa sijaitsevat eräät maailman korkeimmista hiekkadyyneistä. Nämä sijaitsevat joen lounaispuolella, kun taas koillispuolella on paljaita kallioita. Dyynit ovat jopa yli 150 metriä korkeita. Vallitsevat tuulet puhaltavat hiekkaa pohjoiseen, mutta niiden pääsyn sinne estää joki. Tuulet tuovat hiekan jokeen, jossa myös kulkee lietettä. Joki virtaa mereen saakka vain silloin, kun siinä on tulvia.
Vuonna 1907 Saksan siirtomaahallinto julisti Swakop-joen ja Kuisebin välisen alueen rauhoitusalueeksi. Alue on nykyään osa Namib-Naukluftin kansallispuistoa. Namibian aavikkotutkimussäätiö (Desert Research Foundation of Namibia, DRFN) sijaitsee joen rannalla.
Walvis Bayn ja Swakopmundin rannikkokaupungit, sisämaassa sijaitseva Arandiksen kaupunki sekä Rössingin uraanikaivokset Namibin autiomaassa (yhteensä n 100000 asukasta) saavat kaiken makean veden Kuiseb-joen laaksosta, missä vesi pumpataan joen hiekkapohjasta.
Galleria
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
NASA Earth Explorer page
Väitöskirja, Helmholtz Centre for Environmental Research - UFZ
Namibian joet
Erongo
Khomas
Atlanttiin laskevat vesistöt
|
761908
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail%20%C5%A0talenkov
|
Mihail Štalenkov
|
Mihail Aleksejevitš Štalenkov (, s. 20. lokakuuta 1965 Moskova, Neuvostoliitto) on venäläinen entinen jääkiekkomaalivahti.
Ura
Dynamo Moskova
Štalenkov aloitti seurajoukkueuransa Dynamo Moskovassa vuonna 1986 ja hänet valittiin vuonna 1987 Neuvostoliiton liigan vuoden tulokkaaksi. Hän voitti Neuvostoliiton-mestaruuden vuosina 1990, 1991 ja 1992.
Milwaukee Admirals ja Mighty Ducks of Anaheim
Hän siirtyi Pohjois-Amerikkaan vuonna 1992 ja pelasi kaudella 1992–1993 IHL-liigan Milwaukee Admiralsissa. Štalenkov valittiin liigan vuoden tulokkaaksi, minkä jälkeen Mighty Ducks of Anaheim varasi hänet NHL:ään vuoden 1993 varustilaisuuden viidennellä kierroksella numerolla 108.
Štalenkov aloitti uransa NHL:ssä hänet varanneessa Mighty Ducksissa. Venäläismaalivahdin täytyi aluksi tyytyä farmikiekkoon San Diego Gullsin riveissä mutta hänet kutsuttiin ylös seuraavaksi kaudeksi kun Ron Tugnutt myytiin Montreal Canadiensiin 1994. Štalenkov pääsi pelaamaan kakkosmaalivahtina heti Guy Hebertin jälkeen.
Štalenkov menestyi kansainvälisellä tasolla hyvin, pelaten 1998 Venäjän hopeaa voittaneessa joukkueessa tärkeänä osana NHL-tähtiä vilisseissä kisoissa. Kansainvälisestä menestyksestä huolimatta Štalenkov ei koskaan saanut osakseen suurta roolia NHL:ssä kuten muun muassa Nikolai Habibulin onnistui saamaan.
Edmonton Oilers, Phoenix Coyotes ja Florida Panthers
Nashville Predators valitsi Štalenkovin 1998 NHL:n laajennusvaraustilaisuudessa, mutta hän ei koskaan pelannut kyseisessä joukkueessa otteluakaan. Štalenkov myytiin Nashvillestä Edmonton Oilersiin. Oilersissa Štalenkov jakoi ykkösmaalivahdin paikan yhdessä Bob Essensan kanssa. Edmontonin visiitti jäi kuitenkin lyhyeksi kun Štalenkov siirrettiin Phoenix Coyotesiin, jossa hän pelasi aina kauden 1999–2000 alkuun asti, jolloin hänet myytiin Florida Panthersiin. Floridassa Štalenkov pelasi NHL-uransa viimeiset ottelut.
Dynamo Moskova ja uran loppu
Štalenkov palasi kasvattajaseuraansa Dynamo Moskovaan vuonna 2000. Hän päätti uransa Dynamossa kaudella 2001–2002.
Ura maajoukkueessa
Štalenkov pelasi myös Neuvostoliiton, Itsenäisten valtioiden yhteisön ja Venäjän maajoukkueissa. Hän voitti olympiakultaa Albertvillen talviolympialaisissa vuonna 1992 ja olympiahopeaa Naganon talviolympialaisissa vuonna 1998.
Palkinnot
1993 IHL Garry F. Longman Memorial Trophy
Yksityiselämä
27. maaliskuuta 2012 uutisoitiin Štalenkovin kadonneen hänen palattuaan Moskovaan Magnitogorskista valmentamasta maalivahteja. Hän soitti vaimolleen sunnuntaina 25. maaliskuuta 2012 Moskovan Vnukovon lentokentältä, mutta ei palannut enää kotiinsa. Štalenkovin vaimo teki tämän jälkeen katoamisilmoituksen miehestään.
Lähteet
Neuvostoliittolaiset jääkiekkomaalivahdit
Venäläiset jääkiekkomaalivahdit
Venäläiset olympiavoittajat
Anaheim Ducksin varaamat pelaajat
Vuonna 1965 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1501901
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/SurveyMonkey
|
SurveyMonkey
|
SurveyMonkey on verkkosivusto, jolla käyttäjät voivat luoda omia sähköisiä kyselylomakkeita. Lomakkeiden tekeminen on ilmaista, mutta vaatii kirjautumisen. Lisämaksua vastaan käyttöön voi avata enemmän toimintoja. Sivusto tarjoaa myös monenlaisia vaihtoehtoja kerätyn tiedon analysoimiseen. Kysymyksien vastaukset voi myös pisteyttää eli lomakkeesta voi tehdä myös kokeen.
Mielipidetiedustelu
Yhdysvaltalaiset yritykset
|
569800
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Treski
|
Treski
|
Treski on kylä Setomaan kunnassa Vörumaalla Viron kaakkoisosassa. Ennen vuoden 2017 kuntauudistusta kylä kuului Värskaan.
Kylä sijaitsee 39 metrin korkeudella merenpinnasta. Linnuntietä Treskistä on matkaa Suur-Treskiin noin 0,7 kilometriä, Soeen n. 2,5 km, Õrsavaan n. 2,9 km, Värskan kunnan keskukseen n. 3,6 km, Tonjaan n. 5,1 km, Kremessovaan n. 6,3 km ja Mikitamäeen n. 7 km.
Ensimmäinen maininta kylästä on vuodelta 1652. Tuolloin kylä tunnettiin nimellä Trostka. Kylän nykyinen nimi on ilmeisesti johtunut ruokoa tarkoittavasta sanasta "trostnik", sillä kylässä käytettiin ruokoa oljen sijasta kattomateriaalina.
Kylä on vuosina 1908–1984 eläneen lauluemo Akuliina Pihlan kotipaikka. Pihlan tytär Aino Närap seuraa nykyisin äitinsä jälkiä kansanlaulajana. Treskissä on tapana juhlia juhannusta juhannusnuotiolla.
Lähteet
Aiheesta muualla
Treskistä Setomaa Valdade Liitin sivuilla
Viron kylät
Setomaan kunta
|
619159
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pecha%20Kucha
|
Pecha Kucha
|
Pecha Kucha () tai Pecha Kucha -ilta on esitysformaatti, jonka avulla voidaan esitellä luovaa työtä helposti ja epämuodollisesti. Sen suunnittelivat alun perin vuonna 2003 tokiolaisen arkkitehtitoimiston työntekijät, jotta nuoret muotoilijat voisivat tavata, verkostoitua ja esitellä töitään julkisesti. Formaatti on levinnyt eri puolille maailmaa.
Nimi juontuu japaninkielisestä sanasta, joka kuvaa keskustelun, ”porinan”, ääntä.
Pecha Kucha -illan tavoitteena on pitää esitykset lyhyinä, kiinnostustaso korkealla ja tarjota mahdollisuus monen esittäjän ideoiden vaihdolle yhden illan kuluessa. Esittäjät ja aiheet valitaan hyvissä ajoin ennen esitystä. Jokainen esittäjä saa esittää 20 kuvaa, jokaista tasan 20 sekunnin ajan. Yhden esittelijän esitysaika on siis kuusi minuuttia 40 sekuntia. Tapahtumissa on yleensä 10–14 kutsuttua puhujaa. Esittäjät ovat usein muotoilun, arkkitehtuurin, valokuvauksen, kuvataiteiden tai muilta luovilta aloilta, mutta esitykset ovat alkaneet ulottua myös yliopistoihin ja liike-elämään. Los Angelesissa useat maantieteilijät ovat käyttäneet formaattia tutkimustyönsä visuaaliseen selostamiseen ja esittelyyn. Esitysten sisältöä ei rajoiteta millään tavalla. Jotkut järjestäjät ovat lisänneet formaattiin omia versioitaan. Groningenissa Hollannissa kaksi aikaa oli varattu yhtyeen live-esitykselle.
Suomen ensimmäinen Pecha Kucha -ilta järjestettiin Oulussa Teatteriravintolassa 4. maaliskuuta 2008. Täydessä ravintolassa pidetyn lanseerauksen takasi se, että puolet illan esiintyjistä oli arkkitehtejä ja puolet taiteilijoita. Järjestäjänä oli Pohjois-Suomen Arkkitehdit SAFA.
Rovaniemellä, joka on maailman pohjoisin Pecha Kucha -paikkakunta, järjestettiin Pecha Kucha Night lokakuussa 2008. Tapahtumassa kuultiin muun muassa luovien alojen taitajien puheita. Helsingissä ryhdyttiin järjestämään Pecha Kucha -tapahtumia syksyllä 2006.
Lähteet
Kulttuuritapahtumat
Opetusmenetelmät
Seulonnan keskeiset artikkelit
|
1319582
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Wuzhong
|
Wuzhong
|
Wuzhong () on prefektuuritason kaupunki Ningxian hui-kansan autonomisella alueella Kiinassa. Kaupungin pinta-ala on 21 419,55 neliökilometriä ja väkiluku noin 1,3 miljoonaa (vuonna 2010). Kaupungin keskusta sijaitsee linnuntietä noin 55 kilometriä autonomisen alueen pääkaupunki Yinchuanista etelään.
Kaupunki rajoittuu pohjoisessa Yinchuanin, koillisessa Ordosin, idässä Yulinin, kaakossa Qingyangin, etelässä Guyuanin, lännessä Zhongwein prefektuuritason kaupunkeihin, sekä luoteessa Alxan liittoon.
Hallinnollinen jako
Piirikuntatasolla kaupunki jaetaan kahteen kaupunkipiiriin, yhteen piirikuntatason kaupunkiin ja kahteen piirikuntaan.
Galleria
Lähteet
Aiheesta muualla
Ningxian kaupungit
Ningxian prefektuurit
|
90577
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Power%20Plant
|
Power Plant
|
Power Plant on Gamma Rayn vuonna 1999 julkaisema studioalbumi.
Kappalelista
Kokoonpano
Kai Hansen – laulu, kitara
Henjo Richter – kitara, koskettimet
Dirk Schlächter – basso
Dan Zimmermann – rummut
Vierailevat muusikot
Piet Sielck – laulu kappaleessa Hand of Fate
Tuotanto
Tuotanto Kai Hansen ja Dirk Schlächter
Masterointi Ralf Lindner Ham.Audiolla, Hampurissa
Kansitaide Derek Riggs
Kansivihon suunnittelu ja grafiikat Henjo Richter
Valokuvaus Axel Jusseit
Stailaus Sheila Michelle
Arvostelut
Soundi:
Lähteet
Aiheesta muualla
Gamma Rayn albumit
Vuoden 1999 albumit
|
1225373
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan%20Petro
|
Johan Petro
|
Johan Petro (s. 27. tammikuuta 1986 Pariisi) on ranskalainen koripalloilija.
Sentterinä pelaavan Petron varasi 25. vuorolla NBA:han vuoden 2005 varaustilaisuudessa Seattle SuperSonics. Petro pelasi NBA:ssa useissa eri seuroissa vuosina 2005–2013, minkä jälkeen hän on pelannut muun muassa Kiinassa.
Ranskan maajoukkueessa Petro on voittanut Euroopan mestaruuden Sloveniasta 2013. Hän oli mukana myös vuoden 2006 MM-kilpailuissa, joissa Ranska sijoittui viidenneksi.
Lähteet
Johan Petro NBA Stats Basketball-Reference.com
Johan Petro lnb.fr
Profiili nba.com
Johan Petro basketball profile eurobasket.com
Viitteet
Ranskalaiset koripalloilijat
Vuonna 1986 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1424154
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Engiadina%20Bassa/Val%20M%C3%BCstairin%20alue
|
Engiadina Bassa/Val Müstairin alue
|
Engiadina Bassa/Val Müstairin alue (, ) on yksi Sveitsin 146:sta ja Graubündenin kantonin 11:stä hallinnollisesta alueesta. Se sijaitsee itäisimmässä Sveitsissä Italian ja Itävallan rajalla Ala-Engadinin laaksossa sekä Romjoen latvoilla.
Alueeseen kuuluu viisi kuntaa: Samnaun, Scuol, Val Müstair, Valsot ja Zernez. Alueen pinta-ala on 1 197 neliökilometriä ja asukasluku 9 350 (31.12.2016). Alueen pääkieli on retoromaani.
Lähteet
Aiheesta muualla
Graubündenin hallintoalueet
|
571193
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9%20Charles%20Joseph%20Ernest%20Maire
|
René Charles Joseph Ernest Maire
|
René Charles Joseph Ernest Maire (29. toukokuuta 1878 Lons-le-Saunier, Jura – 24. marraskuuta 1949 Alger, Algeria) oli ranskalainen kasvi- ja sienitieteilijä. Hän keräsi ja tutki Pohjois-Afrikan kasveja, ja hänen pääteoksensa Flore de l'Afrique du Nord ilmestyi kokonaan vasta Mairen kuoleman jälkeen.
Mairen Algeriasta, Marokosta, Ranskasta ja Malista keräämiä kasveja on Belgian kansallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa.
Sienten tai kasvien tieteellisen nimen jälkeen käytettävä määrittäjän lyhenne Maire tarkoittaa René Maireta.
Lähteet
Aiheesta muualla
Ranskalaiset kasvitieteilijät
Ranskalaiset sienitieteilijät
Vuonna 1878 syntyneet
Vuonna 1949 kuolleet
|
1633785
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heta%20Olmala
|
Heta Olmala
|
Heta Olmala (s. 29. joulukuuta 2001) on suomalainen jalkapalloilija, pelipaikaltaan keskikenttäpelaaja. Hän on edustanut Liigassa Oulu Nice Socceria kaudella 2019 ja Tampereen Ilvestä kaudesta 2020 alkaen. Ennen kauden 2021 alkua hän on pelannut Liigassa kaikkiaan 34 ottelua ja tehnyt niissä kolme maalia.
Lähteet
Suomalaiset jalkapalloilijat
Vuonna 2001 syntyneet
Elävät henkilöt
|
939750
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Dimetoaatti
|
Dimetoaatti
|
Dimetoaatti on orgaaninen fosforihapon esteri, jota käytetään hetivaikuttavana tuholaismyrkkynä. Aine patentoitiin 1950-luvulla. Kuten muutkin orgaaniset fosforihappoesterit, esimerkiksi malationi, se estää koliiniesteraasin toiminnan, joka on keskushermoston tärkeä entsyymi. Sitä käytetään puutarhan tuholaisten torjuntaan. Sitä myydään Suomessa tuotenimillä Roxion ja Danadim Progress.
Dimetoaatin kemiallinen kaava on C5H12NO3PS2, rakennekaava CH3NHCOCH2SPS(OCH3)2, moolimassa 229,26 g/mol, tiheys 1,3 g/cm³ ja CAS-numero 60-51-5. Aine on harmaanvalkeaa kiteistä kiinteää ainetta. Sen sulamispiste on 43–45 °C ja kiehumispiste 117 °C (0,01 kPa paineessa). Aine on biohajoavaa. Se on terveydelle haitallista joutuessaan iholle ja nieltynä.
Dimetoaatti on vesieliöille myrkyllistä:
LC50/96h/kirjolohi = 61,3 ppm
IC50/72h/viherlevä = 233 mg/l
EC50/24h/vesikirppu (Daphnia) = 5,4 ppm
LD50/24h/mehiläinen (Apis mellifera)= <1 μg/mehiläinen
Lähteet
Aiheesta muualla
Dimetoaatin käyttöturvallisuustiedote, Sigma Aldrich, viitattu 18.1.2015.
Toxin and Toxin Target Database (T3DB): Dimethoate
EPA Report on Dimethoate
PubChem: Dimethoate
Kyoto Encyclopedia of Genes and Genomes (KEGG): Dimethoate
ChemBlink: Dimethoate
Hyönteistorjunta-aineet
|
1605501
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nana%20Boateng
|
Nana Boateng
|
Bismark "Nana" Adjei-Boateng (s. 10. toukokuuta 1994 Abaadze) on ghanalainen jalkapalloilija, joka edustaa Etelä-Korean K League 1 -seura Jeonbuk Hyundai Motorsia. Hän on pelipaikaltaan keskikenttäpelaaja.
Nana Boateng allekirjoitti vuonna 2012 sopimuksen siirtymisestä Manchester Cityyn. Hänet vuokrattiin välittömästi norjalaiseen pääsarjan Strømsgodset IF:n joukkueeseen, jossa hän pelasi neljä kautta.
Boateng siirtyi tammikuussa 2017 Yhdysvaltoihin Major League Soccer-sarjaan, jossa hän pelasi Colorado Rapids-joukkueessa kaksi kautta kesään 2019 asti. Sen jälkeen hän siirtyi joulukuussa 2019 tehdyllä sopimuksella Suomen Veikkausliigaan edellisen kauden mestarin Kuopion Palloseuran riveihin, jossa hän oli mukana seuran ottaessa Veikkausliigan pronssia. Boateng valittiin syyskuun 2020 pelaajaksi Veikkausliigassa. KuPS lunasti 1+1 sopimuksesta Boatengin toisen vuoden eli Boateng jatkoi KuPS:ssa kaudella 2021.
Syyskuun alussa 2021 Boateng siirtyi romanialaiseen CFR Clujiin, jota hän edusti lähes kaksi vuotta. Kesällä 2023 Boateng siirtyi K League 1 -seura Jeonbuk Hyundai Motorsiin.
Saavutukset
Suomen mestaruuspronssia: 2020
Lähteet
Ghanalaiset jalkapalloilijat
Vuonna 1994 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1693897
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kusto%20Ojanen
|
Kusto Ojanen
|
Juho Kustaa (Kusto) Ojanen (7. toukokuuta 1862 Pälkäne – 1951) oli suomalainen Tampereella vaikuttanut tukkukauppias ja kauppaneuvos.
Kusto Ojasen vanhemmat olivat torppari, kauppias Matti Maurits Ojanen ja Serafina Kaakko-oja. Hän muutti Tampereelle vuoden 1880 tienoilla ja oli sitten kauppa-apulaisena Victor Söderlundin liikkeessä Kauppakatu 9:ssä. Samoihin aikoihin myös Ojasen isä muutti Pälkäneeltä Tampereelle ryhtyen kauppiaaksi. Matti Ojasen kauppaliike sijaitsi Juhannuskylässä Siukolankatu 119:ssä suunnilleen nykyisten Sukkavartaan- ja Pellavatehtaankatujen kulmassa. Kauppa sijaitsi hyvällä paikalla koska Finlaysonin puuvillatehtaan ja Tampereen pellavatehtaan työläiset kulkivat työmatkoillaan sen ohi Kyttälän ja Tammelan kaupunginosiin. Matti Ojanen hoiti kauppaansa yhdessä tyttärensä kanssa ja lisäksi Kusto Ojanen kävi iltaisin avustamassa kaupanhoidossa. Liike myi aluksi perinteisiä maalaistuotteita mutta tavaravalikoima lisääntyi vähitellen.
Kusto Ojanen otti täysi-ikäiseksi tultuaan isänsä liikkeen haltuunsa vuonna 1884. Liikkeen myynti kasvoi ja liikkeeseen palkattiin henkilökuntaa lisää. Ojanen rakensi 1880-luvulla liikkeelle tiilisen kolmikerroksisen makasiiniksi kutsutun varastorakennuksen. Ojanen aloitti ostosten pakkaamisessa tarvittujen paperipussien valmistuksen leikkaamalla liikkeeseen pussien aihiot, jotka sitten liimattiin juhannuskyläläisten alihankkijoiden kodeissa. Ojanen ryhtyi myös 1880-luvulla myymään liikkeessään Vakuutus Oy Kalevan vakuutuksia.
Ojanen siirsi 1890-luvulla liikkeensä Juhannuskylästä Victor Söderlundin entiseen liikehuoneistoon Kauppakatu 9:ään, Juhannuskylän kauppa siirtyi sitten kauppias Juho Kiviselle. Ojanen aloitti myös tukkukaupan harjoittamisen vähittäiskaupan ohella. Vuodesta 1903 alkaen hän toimi yksinomaan tukkukauppiaana. Ojasen liikkeen palveluksessa kouluttautuivat kaupan alalle monet tamperelaiset kauppiaat, heidän joukossaan myöhemmin pankki- ja puutavara-alalle siirtynyt Kalle Välimaa.
Vuonna 1916 Ojasen tukkuliikkeen vuotuinen liikevaihto oli kasvanut kahteen miljoonaan markkaan. Hän myi 1917 kangas- ja siirtomaatavaroitten tukkukauppansa vastaperustetulle Tampereen Tukkuliike Oy:lle. Tampereen Tukkuliike Oy osti samoihin aikoihin myös tamperelaisen John Blomin kangastavarain tukkukaupan. Myytyään liikkeensä Ojanen muutti 1920 Helsinkiin. Hän sai kauppaneuvoksen arvon 1949. Samana vuonna Ojanen lahjoitti Tampereen seurakunnille Hämeenkatu 28:ssa omistamansa tontin.
Kusto Ojanen oli Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä 1891–1908. Hän oli Tampereen kirjaston ja lukusalien johtokunnan jäsenenä 1895–1918 ja toimi johtokunnan puheenjohtajana 1909–1918. Ojanen teki merkittäviä lahjoituksia Tampereen kirjastolle. Ojanen oli myös Tampereen Säästöpankin isännistön jäsenenä 1898–1920 ja isännistön varapuheenjohtajana 1919.
Vuonna 1895 Ojanen rakensi Näsijärven Olkahistenlahdessa sijaitsevaan Heposaareen Villa Salmela-nimisen huvilan. Huvila siirtyi myöhemmin Osuusliike Voiman omistukseen ja tunnettiin sen jälkeen nimellä Voimala.
Kusto Ojanen oli naimisissa 1893–1903 Hilma Gustafssonin (k. 1903) kanssa ja vuodesta 1908 Hilja Anna Maria Mannerin kanssa.
Lähteet
Suomalaiset kauppiaat
Kauppaneuvokset
Tampereen kaupunginvaltuutetut
Vuonna 1862 syntyneet
Vuonna 1951 kuolleet
|
398864
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Meat%20Puppets%20II
|
Meat Puppets II
|
Meat Puppets II on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Meat Puppetsin toinen kokopitkä albumi.
Tämän (ja muiden Meat Puppetsin, lukuun ottamatta ensimmäistä) albumin sekoitusta punkia ja countrya on kutsuttu cow punkiksi.
Nirvana esitti kolme tämän albumin kappaletta live-albumillaan MTV Unplugged in New York. Kappaleissa soittivat myös Meat Puppetsin Curt Kirkwood ja Cris Kirkwood. Kappaleet olivat "Plateau", "Oh Me", sekä "Lake of Fire".
Kappaleluettelo
Kaikki kappaleet kirjoittanut Curt Kirkwood, ellei toisin mainittu.
Kappaleet
Uusintapainoksen bonuskappaleet
Kokoonpano
Curt Kirkwood – laulu, kitara
Cris Kirkwood – basso
Derrick Bostrom – rummut
Arvostelut
Allmusic:
Lähteet
Aiheesta muualla
Meat Puppets II discogs.com -sivustolla
Vuoden 1983 albumit
Meat Puppetsin albumit
|
358656
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lisa%20D%E2%80%99Amato
|
Lisa D’Amato
|
Lisa Marie D'Amato (s. 22. lokakuuta, 1981) on yhdysvaltalainen muotimalli Los Angelesista, Kaliforniasta. Hän oli kilpailija suositussa tositelevisiosarjassa Huippumalli haussa (5. kausi).
Elämäkerta
D'Amaton päästessä Huippumalli haussa -ohjelmaan, hän oli 24-vuotias kaappistylisti Los Angelesista.
Huippumalli haussa
D'Amato muistetaan sarjasta parhaiten kuohuttavana persoonana. Sarja esitteli D'Amaton henkilönä, jolla oli erittäin törkeä persoonallisuus ja joka joi paljon. Hän kuitenkin osasi ottaa huumoria irti kaikesta ja teki kuohuttavia asioita kuten virtsasi aikuisten vaippaan muiden kilpailijoiden edessä.
Huippumalli haussa -tuomarit eliminoivat hänet seitsemäntenä siksi, että hän oli liian pirteä ja liian vanha alalle, vaikka hänen kuvansa ja persoonallisuutensa olivat olleet erittäin vahvoja verrattuna muihin kilpailijoihin. D'Amato kuitenkin voitti sarjan 17. kauden, jonka kilpailijat olivat edellisten kausien yleisösuosikkeja.
D'Amato voitti myös "The Reality Remix Really Awards" -kilpailun.
Mallintyöt
Huippumalli haussa -ohjelman jälkeen D'Amato allekirjoitti sopimukset L.A. Modelsin sekä L.A. Talentin kanssa. D'Amato on tehnyt mallintöitä Jared Goldille, Shoshanna Lonsteinille, ELLEgirl Magazinelle, Lemonade Magazinelle, Lilian Khalle sekä Permission Magazinelle, jonka kannessa oli hänen kuvansa. Mallintöihin on myös liittynyt muotinäytöksiä ja mainoksia.
Yksityiselämä
Huhujen mukaan Lisa alkoi seurustella brittiläisen laulajan Robbie Williamsin kanssa lokakuussa 2006 sen jälkeen, kun he olivat tavanneet Hollywood-juhlissa.
D'Amato synnytti ensimmäisen lapsensa, pojan syyskuussa 2013 ja toisen lapsensa, myös pojan syyskuussa 2016, välittäen jälkimmäisen synnytyksensä live-lähetyksenä Facebookissa.
TV ilmaantumiset
The Tyra Banks Show (2005)
Huippumalli haussa (6. kausi)
Huippumalli haussa (5. kausi)
Huippumalli haussa (17. kausi)
Lähteet
Aiheesta muualla
Lisan MySpace
Lisa's Section in Jared Gold Black Chandelier Page
Lisan Profiili IMDb:ssa
Lisa's WireImage Profile
Lisa's Profile in TV.com
Yhdysvaltalaiset mallit
Vuonna 1981 syntyneet
Elävät henkilöt
|
435094
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoja%20Yhdysvaltain%20presidenteist%C3%A4
|
Tietoja Yhdysvaltain presidenteistä
|
Tietoja Yhdysvaltain presidenteistä.
Presidentit
Virkakausien mukaisesti
Eliniän mukaan
Tietoja
Neljä Yhdysvaltain presidenttiä on salamurhattu. Useista presidenttien kuolemista, niin luonnollisista kuin salamurhista liikkuu runsaasti erilaisia salaliittoteorioita. Yksi eniten salamurhateorioita aiheuttaneista kuolemista oli John F. Kennedyn murha vuonna 1963. Yhteensattuma, jossa vuosien 1840–1960 välillä kaikki 20:llä jaollisina vuosina virkaansa valitut presidentit kuolivat kesken virkakautensa, on synnyttänyt legendan Tippecanoen kirouksesta. Neljän salamurhatun presidentin lisäksi neljä presidenttiä on kuollut toimessaan luonnollisesta syystä.
Salamurhatut presidentit:
Abraham Lincoln: ammuttiin vuonna 1865, ampujana John Wilkes Booth
James Garfield: ammuttiin vuonna 1881, ampujana Charles J. Guiteau
William McKinley: ammuttiin vuonna 1901, ampujana Leon Czolgosz
John F. Kennedy: ammuttiin vuonna 1963, ampujana Lee Harvey Oswald
Luonnollisista syistä toimessaan kuolleet presidentit:
William Henry Harrison: kuoli vuonna 1841, syynä keuhkokuume
Zachary Taylor: kuoli vuonna 1850, syynä mahan ja ohutsuolen tulehdus
Warren G. Harding: kuoli vuonna 1923, syynä sydänkohtaus
Franklin D. Roosevelt: kuoli vuonna 1945, syynä aivoverenvuoto
Yksi presidentti on eronnut tehtävästään, Richard Nixon vuonna 1974. Kolmea presidenttiä kohtaan on aloitettu viraltapanoprosessi, joka ei ole kuitenkaan johtanut viraltapanoon: senaatti kieltäytyi toimeenpanemasta Andrew Johnsonin lainvoimaista erottamista vuonna 1868 ja Donald Trumpin lainvoimaista erottamista vuonna 2020, kun taas Bill Clintonin viraltapanoa senaatti ei vahvistanut, joten se ei tullut lainvoimaiseksi.
Yksi presidentti on valittu kahdeksi ei-peräkkäiseksi kaudeksi, Grover Cleveland. Yksi presidentti on ollut virassa yli kaksi kautta, Franklin D. Roosevelt, joka oli neljä kautta. Yhtä presidenttiä ei valittu presidentiksi ja varapresidentiksi vaaleilla, Gerald Fordia: Nixonin alkuperäinen varapresidentti Spiro Agnew erosi virastaan korruptiosyytteiden vuoksi vuonna 1973, ja Nixonin erotettua itsensä seuraavana vuonna Watergate-skandaalin vuoksi, Ford nousi presidentiksi. Ford pyrki toiselle kaudelle vuoden 1976 presidentinvaaleissa, mutta hävisi Jimmy Carterille.
Yksi presidentti on ollut naimaton, James Buchanan, jota on epäilty usein homoseksuaaliksi. Kaksi presidenttiä on läpikäynyt avioeron, Ronald Reagan ja Donald Trump. Yksi presidentti on ollut sitoutumaton, George Washington. Trump on ainoa presidentti, jolla ei ole ollut poliittista tai sotilaallista taustaa ennen presidentiksi tuloa, sekä ainoa presidentti, jota vastaan on nostettu kaksi virkarikossyytettä, minkä lisäksi Trump on ensimmäinen presidentti, joka on asetettu syytteeseen virkakautensa jälkeen. Yhden presidentin äidinkieli ei ollut englanti, vaan hollanti, Martin Van Buren.
Kolme presidenttiä on kuollut Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä (4. heinäkuuta): James Monroe, John Adams ja Thomas Jefferson. Näistä kaksi viimeisintä kuolivat vuonna 1826 viiden tunnin erolla ja Yhdysvaltain 50. itsenäisyyspäivänä. Tähän asti ainoa presidentti, joka on syntynyt maan itsenäisyyspäivänä, oli Calvin Coolidge.
Yhdysvaltain presidenttien kirkkokunnat
Baptistikirkko: Jimmy Carter, Bill Clinton, Warren G. Harding ja Harry S. Truman
Kongregationalistikirkko: Calvin Coolidge
Disciples of Christ -kirkko: James Garfield, Lyndon B. Johnson ja Ronald Reagan
Reformoitu kirkko: Theodore Roosevelt ja Martin Van Buren
Episkopaali- eli anglikaanikirkko: Chester A. Arthur, George H. W. Bush, Gerald Ford, William Henry Harrison, James Madison, James Monroe, Franklin Pierce, Franklin D. Roosevelt, Zachary Taylor, John Tyler ja George Washington
Presbyteerikirkko: James Buchanan, Grover Cleveland, Dwight D. Eisenhower, Benjamin Harrison, Andrew Jackson, James Knox Polk, Woodrow Wilson ja Donald Trump
Unitaristikirkko: John Adams, John Quincy Adams, Millard Fillmore ja William Howard Taft
Metodistikirkko: George W. Bush, Ulysses S. Grant ja William McKinley
Kveekariyhteisö: Herbert Hoover ja Richard Nixon
Katolinen kirkko: John F. Kennedy ja Joe Biden
United Church of Christ: Barack Obama
Kirkkokunnaton: Thomas Jefferson, Andrew Johnson, Abraham Lincoln ja Rutherford B. Hayes (Hayes ei tunnustanut mitään yksittäistä kirkkoa, mutta kävi metodistivaimonsa kanssa pääosin metodistikirkossa)
Katso myös
Luettelo Yhdysvaltain presidenteistä
Lähteet
Presidentit eliniän mukaan
Yhdysvaltain presidentit
|
352618
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Piia%20Komsi
|
Piia Komsi
|
Piia Pauliina Komsi (s. 9. tammikuuta 1967 Kokkola) on suomalainen sopraano ja sellisti.
Komsi aloitti musiikkiopintonsa Keski-Pohjanmaan musiikkiopistossa 6-vuotiaana. Hän pääsi teini-ikäisenä Arto Noraksen oppilaaksi ja suoritti vuonna 1988 sellonsoiton diplomin Sibelius-Akatemiassa. Laulua hän opiskeli Liisa Linko-Malmion ja Marjut Hannulan johdolla. Lauludiplomin Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksessa hän suoritti 2002. Hän on täydentänyt sekä sellonsoiton- että laulunopintojaan Yalen yliopistossa.
Komsi piti ensikonserttinsa sellistinä vuonna 1990. Hän toimi Suomen Kansallisoopperan sellistinä vuosina 1989–2001. Avanti!-orkesterissa hän on toiminut sekä laulusolistina että sellonsoittajana.
Ensikonserttinsa laulajana hän piti 2003 ja on sittemmin esiintynyt laulusolistina Suomessa ja ulkomailla. Hän on kantaesittänyt useiden säveltäjien teoksia.
Komsin oopperarepertuaari kattaa rooleja barokista nykymusiikkiin. Hänen läpimurtoroolinsa oli Thomas Adèsin Powder Her Face -oopperan Maid, jonka hän esitti ensimmäisen kerran vuonna 1999 Musica Nova Festivaalilla. Sen jälkeen hän on esittänyt paljon modernia musiikkia. Korealaissäveltäjä Unsuk Chinin ensimmäisen oopperan Alice in Wonderland kantaesityksessä Münchenin oopperafestivaalilla Baijerin valtionoopperassa vuonna 2007 Komsi lauloi nimiroolin.
Hänen äänelleen ovat säveltäneet monet nykysäveltäjät hänen vokaaliakrobaattisia kykyjään hyödyntäen, muun muassa Liza Lim, Rolph Riem, Esa-Pekka Salonen, Unsuk Chin, Kimmo Hakola, Einojuhani Rautavaara, Lotta Wennäkoski ja Heinz-Juhani Hofmann.
Komsi on esiintynyt monien ulkomaisten huippuorkesterien solistina kuten Los Angelesin Filharmonikot, Lontoon ja Walesin BBC:n sinfoniaorkesterit, Oslon filharmoninen orkesteri, Tukholman filharmoninen orkesteri, Ensemble InterContemporain ja London Sinfonietta.
Hän on laulanut muun muassa Baijerin valtionoopperassa, Napolin San Carlossa, Rooman Teatro Olympicossa, Pariisin Theâtré et Musiquessa, Buenos Airesin Teatro San Martinissa ja Tel Avivin oopperassa sekä suomalaisissa oopperaproduktioissa. Hän on myös tunnettu passioiden ja oratorioiden solisti.
Piia Komsi on maailman ainoa koloratuurisopraano, joka laulaa ja soittaa selloa samaan aikaan. Hänelle ovat säveltäneet Heinz-Juhani Hofmann ja Jovanka Trbojevic tällaiset kappaleet.
Piia Komsin puoliso on sellisti Martti Rousi. Hän on sopraano Anu Komsin kaksoissisar.
Levytyksiä
Kaija Saariaho: From the Grammar of Dreams / Anu Komsi, Piia Komsi et al., Avanti, Hannu Lintu, Ondine 2000
Unsuk Chin: Akrostichon-Wortspiel, Deutsche Grammophon 2005
Esa Pekka Salonen: Wing on Wing, Finnish Radio Symphony Orchestra, Anu Komsi, Piia Komsi, Deutsche Grammophon 2005
Tapio Tuomela: Mothers and daughters, Jaakko Kortekangas, Piia Komsi et al. Finnish National Opera Orchestra. John Storgårds, Aulos 2007
Gamba nova - Contemporary music for baroque instruments and voices / Markku Luolajan-Mikkola, Varpu Haavisto, Piia Komsi, Alba Records, 2008
Unsuk Chin: Alice in Wonderland, directed and designed by Achim Freyer, Bayerischen Staatsoper, Bayerisches Staatsorchester, Kent Nagano, EuroArts 2008
Solaris - solace in song, FGF-Naxos 2012
Lähteet
Andante: Klassisen musiikin tietosanakirja. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27134-9
Suomen musiikin historia: Esittävä säveltaide / Haapakoski, Matti et al. WSOY, 2002. ISBN 951-0-23564-4
Viitteet
Suomalaiset sellistit
Suomalaiset sopraanot
Vuonna 1967 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1642597
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg%20Krog
|
Georg Krog
|
Georg Philip Herzberg Krog (2. heinäkuuta 1915 Bergen – 3. elokuuta 1991 Drammen) oli norjalainen pikaluistelija ja olympiamitalisti.
Krog saavutti 500 metrillä olympiahopeaa Garmisch-Partenkirchenissä 1936. Kilpailun voittaja Ivar Ballangrudille kellotettiin todennäköisesti sekunnin liian nopea aika, mitä ilman Krog olisi voittanut olympiakultaa. Asiasta ei kuitenkaan protestoitu. Krog kilpaili myös EM-kilpailuissa ja useissa yleisluistelun MM-kilpailuissa yltämättä mitaleille. Hän toimi Norjan luisteluliiton puheenjohtajana vuosina 1961–1965.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Norjalaiset pikaluistelijat
Norjalaiset olympiamitalistit
Norjalaiset urheiluvaikuttajat
Norjalaiset juristit
Vuonna 1915 syntyneet
Vuonna 1991 kuolleet
|
1557907
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Afrikanjujuba
|
Afrikanjujuba
|
Afrikanjujuba (Ziziphus mucronata) on paatsamakasvien heimoon ja jujubien sukuun kuuluva kasvilaji.
Ulkonäkö ja koko
Afrikanjujuba on piikikäs, harmaanruskeakuorinen pensas, jonka voi kasvaa jopa 10 metrin korkuiseksi. Piikit sijaitsevat pareittain lehtihangoissa; toinen osoittaa ylöspäin, toinen alaspäin. Vuorottaiset lehdet ovat ruodillisia ja yksinkertaisia. Molemmin puolin vihreä lehtilapa on munanmuotoinen, tyveltään pyöreä tai herttamainen, usein epäsymmetrinen ja teräväkärkinen tai mukronaatti. Lehtisuonitus jakautuu tyvellä kolmeen erilliseen pääsuoneen.
Afrikanjujuban 10–20 kukkaa sijaitsevat yhdessä lehtihangoista kasvavissa kukinnoissa. Viisiteräiset kukat ovat halkaisijaltaan noin 3–4 millimetriä. Viisi verho- ja terälehteä ovat huomaamattoman keltavihreitä. Pyöreä luumarja muuttuu kypsyessään punaruskeaksi.
Levinneisyys
Afrikanjujuba kasvaa luonnonvaraisena trooppisessa Afrikassa ja Aasiassa savanneilla, jokivarsien kasvillisuudessa ja termiittikeoilla.
Käyttö
Afrikanjujuban puuainesta käytetään työkaluissa ja keittiövälineissä, mutta myös polttopuuna ja puuhiilen tuotannossa. Piikkisyytensä vuoksi kasvia käytetään usein myös pensasaidoissa.
Lähteet
Jujubat
|
1005711
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/M/S%20Vision%20of%20the%20Seas
|
M/S Vision of the Seas
|
M/S Vision of the Seas on yhdysvaltalaisen Royal Caribbean International -yhtiön risteilyalus. Aluksessa on 765 miehistön jäsentä. Alukseen mahtuu yli 2 900 matkustajaa. Laivalla on 16-reikäinen minigolf-rata ja uima-altaita. Aluksella on 11 kantta, joilla viihdettä ja monia hyttivaihtoehtoja. Aluksella on mm. schooner baari, baariterassi ja viking crown lounge 360 asteen näkymätila, 46 metriä merenpinnan yläpuolella.
Rakentaminen
Alus tilattiin Chantiers de l'Atlantiquelta St. Nazairesta Ranskasta. Sen köli laskettiin 29. lokakuuta 1996 telakkanumerolla F31 ja alus laskettiin vesille 1. syyskuuta 1997. Se luovutettiin 15. huhtikuuta 1998 Royal Caribbean Cruise Linelle, joka oli rekisteröity Osloon Norjaan. Alus sai 26. huhtikuuta 1998 Southamptonissa pidetyssä kastetilaisuudessa nimen Vision of the Seas.
Koneisto
Aluksen koneisto on dieselsähköinen. Pääkoneina on neljä Wärtsilä NSD Finland Oy:n toimittamaa 12V46C-dieselmoottoria, jotka kukin tuottavat 12 600 kilowatin tehon pyöriessään 500 kierrosta minuutissa. Dieselit pyörittävät generaattoreita, joiden tuottama teho syötetään kahteen 17 000 kilowatin sähkömoottoriin, jotka pyörittävät kahteen akseliin kytkettyjä säätölapapotkureita 145 kierrosta minuutissa. Järjestelmän kokonaisteho on 50 400 kilowattia eli 68 524 hevosvoimaa, jolla voidaan saavuttaa 23,80 solmun maksiminopeus. Aluksen risteilynopeus on 22,30 solmua.
Käyttöhistoria
Alus aloitti huhtikuussa 1998 liikennöinnin Euroopan ja Yhdysvaltain välillä. Se rekisteröitiin 12. toukokuuta 2000 Vision of The Seas -yhtiölle, jonka kotipaikkana on Liberian pääkaupunki Monrovia. Aluksen operoinnista vastasi edelleen Royal Caribbean Cruise Line. Alus liputettiin 7. huhtikuuta 2003 Bahamaan kotisatamanaan Nassau.
Lähteet
Risteilyalukset
Royal Caribbean International
|
1412356
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bygde%C3%A5n%20piiri
|
Bygdeån piiri
|
Bygdeån piiri () sijaitsee Robertsforsin kunnassa Ruotsissa. Sen väkiluku on .
Lähteet
Aiheesta muualla
Ruotsin piirit
Robertsforsin kunta
|
1284262
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Greg%20Carey%20%28j%C3%A4%C3%A4kiekkoilija%29
|
Greg Carey (jääkiekkoilija)
|
Greg Carey (s. 5. huhtikuuta 1990) on kanadalainen jääkiekkoilija, joka teki kesällä 2016 sopimuksen NHL-joukkue Philadelphia Flyersin kanssa.
Pelaajaura
Viimeisen yliopistossa pelaamansa vuoden jälkeen Carey teki yhden vuoden mittaisen tulokassopimuksen NHL-seura Arizona Coyotesin kanssa 19. maaliskuuta 2014. Hän liittyi tämän jälkeen Coyotesin farmijoukkue Portland Piratesiin kauden 2013–2014 lopuksi. Ensimmäisen kokonaisen ammattilaiskautensa hän pelasi Portlandissa sekä ECHL-joukkue Gwinnett Gladiatorsissa.
Carey teki kaudeksi 2015–2016 AHL-sopimuksen Springfield Falconsin kanssa. Hän teki 64 ottelussa 26 maalia ja antoi 17 maalisyöttöä. Hän oli liigan maalintekijätilaston 11:nnellä sijalla. Kauden jälkeen Carey sopimuksen Philadelphia Flyersin kanssa.
Tilastot
Lähteet
Viitteet
Kanadalaiset jääkiekkoilijat
Vuonna 1990 syntyneet
Elävät henkilöt
|
302087
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Villi%20tusina%202
|
Villi tusina 2
|
Villi tusina 2 (Cheaper by the Dozen 2) on vuonna 2005 ensi-iltansa saanut komediaelokuva. Se on jatko-osa elokuvalle Villi tusina (Cheaper by the Dozen).
Juoni
Tom Baker päättää viedä perheensä kesälomalle, mutta loma ei menekään suunnitelmien mukaan; naapurissa asuu Tomin pitkäaikainen vihamies, Jimmy Murtaugh. Tom yrittää ensin olla ystävällinen, mutta huomaa pian, että vanhat kaunat pitää kostaa. Lapset tosin tulevat toimeen Murtaughien lasten kanssa, ja Tom päättää osallistua pääsiäisenä järjestettävään kilpailuun, jossa he kilpailevat Murtaughia vastaan.
Näyttelijät
Bakerit
Murtaughit
Yhdysvaltalaiset komediaelokuvat
Vuoden 2005 yhdysvaltalaiset elokuvat
Adam Shankmanin ohjaamat elokuvat
Elokuvat raskaudesta
|
1171999
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sitkoinleuvansalmen%20kanava
|
Sitkoinleuvansalmen kanava
|
Sitkoinleuvansalmen kanava on noin 50 metriä pitkä kanava Tetrinselälle johtavalla väylällä Puumalassa.
Katso myös
Leukoin silta
Aiheesta muualla
Suomen kanavat
Suomen kanavat
Puumalan rakennukset ja rakennelmat
Puumalan liikenne
Pihlajavesi (Saimaa)
|
857767
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Valencian%20yliopisto
|
Valencian yliopisto
|
Valencian yliopisto (virallisesti Universitat de València studi-general) Valenciassa sijaitseva yliopisto. Yliopisto on perustettu vuonna 1499, ja se on yksi vanhimmista yhä toiminnassa olevista yliopistoista Espanjassa. Valencian yliopistosta käytetään nimitystä Universidad Literaria erottuakseen Valencian teknisestä yliopistosta. Vuonna 2010 yliopistossa oli 55 000 opiskelijaa.
Yliopistoon kuuluu kolme kampusta:
Campus de Burjassot-Paterna. Biologia, farmasia, fysiikka, kemia, matematiikka ja teknisten tieteiden tiedekunta.
Campus de Blasco Ibañez. Lääketieteellinen tiedekunta, filosofia ja kasvatustieteet, psykologia, maantieto ja historia, kielet, liikuntatieteet, fysioterapia, hoitotieteet, luokanopettajien koulutus.
Campus de Tarongers. Oikeustieteellinen tiedekunta, kauppatieteellinen tiedekunta, yhteiskuntatieteet.
Lähteet
Aiheesta muualla
Yliopiston kotisivut
Espanjan yliopistot ja korkeakoulut
yliopisto
|
72279
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Papukaija%20G.%20Pula-aho
|
Papukaija G. Pula-aho
|
Papukaija G. Pula-aho on Spede Pasasen luoma ja Leo Jokelan esittämä sketsihahmo, joka esiintyi Yleisradion viihdeohjelmissa Ruljanssiriihi ja Hupiklubi 1960-luvun alussa. ”Papukaija” puhui hampaiden välistä karskia Stadin slangia katujen kovanaaman elkein ja pani keskustelukumppaniaan Spedeä jatkuvasti halvalla. Papukaijan puheissa oli surrealistista epäloogisuutta, joka on ominaista niin sanotulle crazy-huumorille.
Jukka Virtasen mukaan G. Pula-ahon puhetyylin esikuvana oli Stadin slangia hampaat yhdessä puhunut juontaja Tauno Rautiainen.
Taustaa
Speden mukaan G. Pula-ahon hahmo syntyi tarkoituksellisena vastavetona ajan kuplettiviihteelle ja poliittisille vitseille. G. Pula-aho oli osa Speden pyrkimystä tuoda Suomeen viisasteleva, amerikkalaistyylinen sekopäähuumori surrealistisine sävyineen.
Kaikki 29 nykypäivään asti säilynyttä sketsiä on koottu tupla-CD:lle Pure nenääs!. Vuonna 1964 Pula-ahosta tehtiin 23 sketsiä sisältävä teos Papukaija G. Pula-ahon seikkailut. Kirjassa on myös kolme sellaista sketsiä, joista ei ole säilynyt äänitaltiointia. Pula-aho on tuttu myös televisiosta. Television sketseissä Jokela oli puettu värikkääseen höyhenpukuun.
Nykyään Jokelan elämäntyötä kunnioittava Leo Jokela Boozing Society -yhdistys jakaa vuosittain gaalaillassaan G. Pula-aho -patsaat ansioituneille viihteen ja kulttuurin ammattilaisille.
Hahmo
Vaikka G. Pula-aho on uros, sen etunimi on Gunhild. Syynä tähän on G. Pula-ahon mukaan se, että vastasyntynyt papukaija on niin pieni, ettei siitä helposti näe onko se mies- vai naispuolinen. Tästä Pula-aho kokee suurta häpeää, ja se on hänen mukaansa hänen elämänsä suurin tragedia.
Pula-aho on luonteeltaan erittäin puhelias ja helposti riitaa haastava. Hän ei erityisemmin kunnioita ketään ja saattaakin puhua loukkaavasti jopa tuntemattomille. Pula-aho tekeekin jatkuvasti pilaa Spedestä, mikä ei erityisemmin häiritse Spedeä, sillä hän alistuu useimmiten Pula-ahon nälväytyksiin mukisematta. Joskus Pula-aho hermostuu Speden jatkuvaan kyselemiseen. Pula-aholla on Speden mukaan tapana ”vastata aina eri asioihin kuin mitä häneltä on kysytty”. Jos joku sanoo Pula-aholle jotain, jonka hän kokee loukkaavaksi, hän on nopea antamaan takaisin samalla mitalla.
Pula-aholla on pitkä ansioluettelo. Hän on ollut esimerkiksi käkikellon käkenä, salakuljettajien ilmiantajana, korkkiruuvitehtaan puhelinpäivystäjänä, ruokatavarabaarin myyjänä, joulupukkina ja ”Suomen ilmastointivoimien itsemurhelentäjänä”. Hän on myös pitänyt maksullista näyttelyä, jossa muut linnut voivat katsoa sadan linnun vetoiselta lintulaudalta ikkunan läpi, kun Pula-aho istuu kotonaan ja polttaa tupakkaa. Ja lopuksi hän on laittanut naisille loppukevennyksen; hän hymyilee ystävällisesti. Kun hymyä yritetään taputtaa uudestaan, Pula-aho vain sanoo katsojille; ”Kassan kautta, olkaapa hyvä. Seuraava näytös alkaa hetken päästä.” Ja tämän jälkeen hän yhdistää sähkövirran lintulautaan ja sali tyhjenee sekunnissa kuukausilipuilla varustettua eturiviä lukuun ottamatta. Pula-aho on myös antanut puhetekniikan tunteja keskiviikkoisin klo 8–9.
Pula-aho on matkustellut paljon. Hän on käynyt Yhdysvalloissa, Pariisissa, Tukholmassa, Shanghaissa sekä pohjoisnavalla.
Pula-ahon harrastuksia ovat olleet esimerkiksi ajatelmien kirjoittaminen, kukkien asettelu, uiminen, pokerin pelaaminen, kanalassa käyminen, levyjen kuunteleminen, tupaantuliaisissa vieraileminen, tupakan polttaminen ja elokuvien käsikirjoittaminen. Lisäksi hän väittää harrastaneensa Pariisissa paperinukkien leikkaamista, teddykarhuja sekä pitsinnypläystä, mutta Pula-aho kuulosti näitä kertoessaan sarkastiselta, joten ei ole varmaa, olivatko väittämät totta.
Pula-ahon ruokavalio on papukaijaksi suhteellisen monipuolinen. Hänen tiedetään syöneen esimerkiksi sinapilla maustettuja kinkkuvoileipiä, pakastettuja kärpäsiä, amerikkalaisia itikoita, japanilaisia verilettuja, kinkkuviipaleita (leikattu kärpäsen kokoisiksi kappaleiksi ja niihin on lisätty marsipaaniset tuntosarvet), pianon koskettimia, puhemiehen nuijanvartta, huulipunaa, lipeää ja antabusta. Pula-aho on myös unelmoinut lokoisista kissanpäivistä, jolloin hän voisi istua kylminä talvi-iltoina kotonaan takkatulen ääressä ja syödä munakasta. Pula-aho on keksinyt myös oman ruokalajin; katajanmarjoilla täytettyä kärpäsenpotkaa G. Pula-ahon tapaan, joka tarjoillaan viileästi hymyillen jääveden ja laskun kera (ettei unohdu).
Muiden suhtautuminen Pula-ahoon ja Pula-ahon suhtautuminen muihin
Speden lisäksi Pula-ahon ystäväpiiriin kuuluvat myös tupajumikaverukset Lösse ja Jypytin. Pula-aho inhoaa puluja sekä talitinttejä, jotka koputtavat ikkunaan hänen vetäessään pieniä päiväunia. Pula-aholle on ehdotettu asemaa Suomen kansallislintuna. Hän on myös pyrkinyt Suomen vaakunaeläimeksi.
Pula-ahoa on luultu puluksi, västäräkiksi, sorsaksi, käkikellon käeksi, valepukuiseksi kenraaliksi, vatsasta puhutuksi ääneksi, karvakääröksi, hävittäjäksi, joulupukiksi, skorpioniksi, kananmunaksi, harhanäyksi ja pilaantuneesta munasta syntyneeksi kananpojaksi. Lisäksi Pula-ahoa nimiteltiin pariisilaisessa baarissa punatulkuksi, kun siellä sanottiin Pula-ahon ihmetellessä sitä, ettei sitä hämmästelty, kun eläin tulee kaljoille, että: ”Ei yksi punatulkku täällä käkien seassa paljon hätkäytä.”
Pula-aholla on hyvä menestys naismaailmassa, mutta hän ei koskaan seurustele kanaa pienempien kanssa. Toisaalta hänen seurustelusuhteensa eivät koskaan ole kestäneet kauan. Hän on kertonut etsivänsä vakavaraista kumppania, mutta edelliset suhteet ovat päättyneet siihen että ne eivät enää ole vakavaraisia. Pula-aho on myös kertonut että hän ei aio koskaan mennä naimisiin, sillä hän on itse päättänyt keksiä sukuvian että Pula-ahon suvussa miehet eivät koskaan tule menemään naimisiin. Hänen aikomuksensa on että ”tämä sukuvika tulee pysymään vitsauksena vuosituhansia Pula-ahon nimen yhteydessä”.
Pula-aho ei myöskään liiemmin ihmisyydestä piittaa. Hän on sanonut ennemmin syövänsä vaikka timoteitä kuin maksavansa veroja. Erityisesti puhelinkeskusteluissa hän joutuu toistuvasti kertomaan toisessa päässä puhuvalle että puhelimessa on papukaija eikä ihminen.
Luettelo äänitetyistä radiosketseistä
Asettelua
Eks-kursiolla kanalassa / Kanalassa
Etunimi
G. Pula-aho Amerikassa
G. Pula-aho ilmavoimissa
G. Pula-aho kansallislinnuksi
G. Pula-aho Pariisissa
G. Pula-ahon ruokatavarabaari
Hengenpelastusta
Jumissa / G. Pula-aho ja tupajumit
Kampaajalla / Ajatelmia
Karkauspäivä
Kosmetoloogi / G. Pula-aho kauneussalongissa
Käkenä / Käki kuin käki
Lintutiedettä / Pure nenääs
Lounaalla kanalassa
Opettajattaren kirje
Pakastettuja kärpäsiä
Pinkviini
Puhelinpäivystäjänä / G. Pula-aho ja pankinjohtaja
Pula-ahoa jymäytetään
Riidanhaastaja
Salakuljetusta / G. Pula-aho ja salakuljettajat
Skorppijooni
Syntyhistoria / Turpa kiinni
Tupaantuliaiset
Ulkona illalla / Treffit
Valtiovierailu
Verokarhu
Lähteet
Speden Ruljanssiriihi – G. Pula-aho kampaajalla Ylen Elävä Arkisto 28.3.2007
Viitteet
Pula-aho, G.
Suomalaiset radio-ohjelmat
Pula-aho, G.
|
355355
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Charles-Fran%C3%A7ois%20Daubigny
|
Charles-François Daubigny
|
Charles-François Daubigny (15. helmikuuta 1817 Pariisi – 19. helmikuuta 1878 Pariisi) oli ranskalainen taidemaalari ja yksi Barbizonin koulun johtavista taiteilijoista sekä impressionismin merkittävimmistä edeltäjistä.
Daubigny sai oppia maalaamiseen isältään ja sedältään, ja maalasi aluksi perinteiseen tyyliin. Asetuttuaan Barbizonin kylään lähelle Fontainebleaun metsää hän alkoi työskennellä luonnossa ateljeen sijaan. Myöhemmin hän muutti avoveneen pikkuateljeeksi ja purjehti sillä Seine- ja Oise-jokea maalausretkillään.
Daubignyn maalausten tyypillinen aihe on jokimaisema, jossa on puita ja sorsia.
Lähteet
Daubigny
Daubigny
Daubigny
Impressionistit
|
472296
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Frank%20Hadow
|
Frank Hadow
|
Patrick Francis "Frank" Hadow (24. tammikuuta 1855 – 29. kesäkuuta 1946) oli brittiläinen tennispelaaja.
Hadowista tuli Wimbledonin kaikkien aikojen toinen kaksinpelimestari vuonna 1878, jolloin hän löi finaalissa edellisvuoden voittajan Spencer Goren.
Kuollessaan vuonna 1946 Hadow oli 91-vuotias.
Lähteet
Brittiläiset tennispelaajat
Vuonna 1855 syntyneet
Vuonna 1946 kuolleet
|
1341163
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen%20Newbold
|
Stephen Newbold
|
Stephen Newbold (s. 5. elokuuta 1994) on bahamalainen pikajuoksija. Hän kilpailee Floridan yliopiston joukkueessa.
Newbold karsiutui 400 metrin juoksun alkuerissä Monctonin alle 20-vuotiaiden MM-kilpailuissa 2010. Saman vuoden nuorten olympialaisissa Singaporessa hän oli 400 metrin aitajuoksun B-finaalissa kolmas. Hän voitti Lillen alle 18-vuotiaiden MM-kilpailuissa 2011 kultaa 200 metrin juoksussa ajalla 20,89.
Newbold sai varoituksen jäätyään kiinni kannabiksen käytöstä huhtikuussa 2016 otetussa dopingtestissä. Hän juoksi saman vuoden Rio de Janeiron olympialaisissa 4 × 400 metrin viestin alkuerissä. Loppukilpailussa Bahama saavutti toisella kokoonpanolla pronssia. Gold Coastin Kansainyhteisön kisoissa 2018 hän juoksi kolmannen osuuden Bahaman hopeajoukkueessa 4 × 400 metrin viestissä.
Henkilökohtaiset ennätykset
Ulkoradat
Sisäradat
Lähteet ja huomautukset
Bahamalaiset pikajuoksijat
Bahamalaiset olympiamitalistit
Vuonna 1994 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1499858
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mustalampi%20%28Rovaniemi%2C%20Sonka%29
|
Mustalampi (Rovaniemi, Sonka)
|
Mustalampi on Lapissa Rovaniemellä Sonkan kylän lähellä sijaitseva lampi.
Maantietoa
Lammen pinta-ala on 1,7 hehtaaria, se on 250 metriä pitkä ja 100 metriä leveä. Lammella ei ole kartan mukaan saaria. Sen rantaviivan pituus on 550 metriä.
Vesistösuhteet
Lampi sijaitsee Tornionjoen vesistössä (vesistöaluetunnus 67) Tengeliönjoen valuma-alueen (67.9) Iso-Vietosen–Raanujärven alueella (67.96), jonka Nuasjärven valuma-alueeseen (67.967) se kuuluu. Lammen vedenpinnan korkeus on 186,4 metriä mpy.
Lähteet
Iso-Vietosen–Raanujärven alue
Botin luomat artikkelit
Rovaniemen järvet
|
1127900
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Austin%20Bruins
|
Austin Bruins
|
Austin Bruins on yhdysvaltalainen juniorijääkiekkojoukkue, jonka kotikaupunki on Austin Minnesotasta. Bruins pelaa tällä hetkellä North American Hockey Leaguen keskisessä divisioonassa, ja joukkueen kotiareena on Riverside Arena.
North American Hockey League
|
47977
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/David%20Prowse
|
David Prowse
|
David Prowse (1. heinäkuuta 1935 Bristol – 28. marraskuuta 2020) oli englantilainen kehonrakentaja, painonnostaja ja näyttelijä. Hänet tunnettiin roolistaan Darth Vaderin näyttelijänä alkuperäisessä Tähtien sota -elokuvatrilogiassa, joskin hahmon ääninäyttelijänä toimi Prowsen sijaan James Earl Jones ja hahmoa ilman kypärää näytteli Sebastian Shaw. Prowse omisti kuntosalin Lontoossa. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta.
David Prowse voitti kilpaurallaan kolmesti painonnoston raskaassa sarjassa Britannian-mestaruuden. Hän edusti Englantia vuoden 1962 Kansainyhteisön kisoissa.
Prowsen ensimmäinen elokuva oli James Bond -satiiri Casino Royale (1967), missä hän näytteli Frankensteinin hirviötä. Prowse oli saanut roolin lähinnä kokonsa ansiosta, mutta se innoitti häntä jatkamaan uraa näyttelijänä. Frankensteini hirviötä hän näytteli uudestaan kahdessa Hammerin kauhuelokuvassa, The Horror of Frankensteinissa (1970) ja elokuvassa Frankenstein ja vampyyrin kosto (1974).
Prowse näytteli Kellopeliappelsiinissa (1971) henkivartijaa, ja televisiossa hän oli muun muassa minotauros Doctor Who -sarjan jaksossa. Ohjaaja George Lucas huomasi Prowsen Kellopeliappelsiinista ja kutsui tämän Tähtien sodan koe-esiintymisiin. Hänelle ajateltiin joko Darth Vaderin tai Chewbaccan roolia.
Prowse kertoi myöhemmin, että hän otti vastaan Darth Vaderin roolin, koska ”pahat tyypit muistetaan aina paremmin”. Prowse näytteli hahmoa kolmessa elokuvassa, alkuperäisessä elokuvassa, Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa. Prowsen lounaisenglantilainen murre ei kuitenkaan sopinut Darth Vaderin uhkaavalle hahmolle, joten hahmoa ääninäytteli James Earl Jones. Tähtien sodan suosion seurauksena Prowsekin kiersi lähes 40 vuoden ajan erilaisissa fanitapahtumissa. Huhujen mukaan hän ajautui Lucasin kanssa niin pahoihin erimielisyyksiin, että Lucas kielsi vuonna 2010 Prowsea osallistumasta virallisiin tapahtumiin.
Prowsen itsensä mukaan hänen paras roolinsa oli niin sanottu Green Cross Code -mies, joka oli Britannian liikenneturvallisuuden kasvot yli kymmenen vuoden ajan. Green Cross Code -mies oli supersankari, joka oli pukeutunut vihreä-valkoiseen asusteeseen. Hahmon iskulause oli ”Stop, look and listen” (”Pysähdy, katso ja kuuntele”).
Prowse kuoli koronavirukseen 85-vuotiaana 28. marraskuuta 2020. Ennen kuolemaansa hän oli sairastanut myös Alzheimerin tautia.
Lähteet
Aiheesta muualla
Englantilaiset näyttelijät
Brittiläiset painonnostajat
Kehonrakentajat
Vuonna 1935 syntyneet
Vuonna 2020 kuolleet
|
1748117
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hk%C3%B6magneettinen%20energia
|
Sähkömagneettinen energia
|
Sähkömagneettinen energia on sähkömagneettiseen säteilyyn liittyvää energiaa. Mitä pienempi säteilyn aallonpituus on, sitä suurempi on yksittäisen säteilykvantin energia. Lyhytaaltoiset ja runsasenergiset säteilylajit, kuten gammasäteily ja röntgensäteily, pystyvät rikkomaan useiden aineiden kemiallisia rakenteita.
Sähkömagnetismi
|
725344
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Georges%20von%20Swetlik
|
Georges von Swetlik
|
Georges von Swetlik (8. joulukuuta 1912 Pietari – 14. toukokuuta 1991 Tammisaari) oli venäläissyntyinen suomalainen taiteilija. Von Swetlikin suku muutti Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Konstantinopolin kautta Suomeen vuonna 1923. Von Swetlik on tunnettu erityisesti muotokuvamaalarina, hän maalasi Suomen kulttuuri- ja talouselämän kärkihenkilöitä, muun muassa vuorineuvos Börje Forsströmin ja ulkoministeri Carl Enckellin muotokuvat.
Elämä ja opinnot
Georges von Swetlik syntyi Pietarissa vuonna 1912. Hänen isänsä Pavel von Swetlik palveli upseerina Venäjän keisarillisessa laivastossa. Äiti Eugenian tyttönimi oli Rjumin. Georges von Swetlikillä oli kolme vanhempaa siskoa ja pikkuveli. Asuttuaan muutaman vuoden Mustanmeren rannikolla perhe muutti Venäjän vallankumouksen aikoihin Turkkiin ja asettui asumaan Konstantinopoliin. Vuonna 1923 perhe saapui Suomeen. Von Swetlik asui etupäässä Helsingissä. 1930-luvulla hän opiskeli pari vuotta taidetta Pariisissa. 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa hän asui useita jaksoja Ruotsissa.
Von Swetlik kiinnostui jo nuorena historiasta ja olisi ryhtyä historioitsijaksi, mutta hänellä ei ollut varaa opintoihin. Hän aloitti myös maalaamisen hyvin varhain. Vieraillessaan 16-vuotiaana Laatokan Valamossa vuonna 1929 hän päätti ryhtyä taiteilijaksi. Kesät 1929 ja 1930 hän vietti Valamossa maalaten maisemia, sisäkuvia ja munkkien muotokuvia. Ortodoksisen luostariympäristön voi sanoa ilmentävän viimeistä palasta vanhaa Venäjää, ja Valamossa vietetty aika teki lähtemättömän vaikutuksen nuoreen venäläistaiteilijaan. Hän palasi toistuvasti näihin vaikutteisiin taiteilijanuransa aikana.
Von Swetlik varttui venäläisälymystön kulttuuripiireissä, joissa venäläinen kirjallisuus, muun muassa Dostojevski ja Tolstoi, toimi johtotähtenä. Ensimmäinen taiteellinen innoittaja ja esikuva oli venäläinen realismi. Kaksi tunnettua taiteilijaa oli huomannut tämän poikkeuksellisen varhain kehittyneen lahjakkuuden, nimittäin Ilja Repin, lähin naapuri Kuokkalassa (perheellä oli kesähuvila Kuokkalassa), ja Akseli Gallen-Kallela. Molemmat tarjoutuivat opettamaan häntä. Hänen ensimmäien oppi-isä Repin kuoli vuonna 1930 ja Gallen-Kallela vuonna 1931.
Myöhemmin von Swetlikin taiteen venäläisvaikutteiden tilalle nousivat vaikutteet klassisesta eurooppalaisesta maalaustaiteesta. Mesenaatti Gösta Serlachius tuki von Swetlikiä 1930-luvulla lähettäen tämän Pariisiin opiskelemaan Académie Colarossiin. Hän ei kuitenkaan arvostanut klassisia opintoja, vaan valitsi oppi-isikseen klassiset espanjalaiset, italialaiset ja hollantilaiset mestarit. Hän tutki hyvin tarkkaan Rembrandtia, Tiziania ja Velázquezia muun muassa Louvressa. Hän sai myös vaikutteita modernista ranskalaisesta taiteesta, alkaen impressionisteista. Puhtaan värin, puhtaan muodon ja puhtaan komposition tavoittelusta tuli hänen tärkein päämääränsä taiteilijana.
Von Swetlik joutui olemaan välillä vankeudessa venäläisyytensä vuoksi. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1951. Samana vuonna hän meni naimisiin ruotsalaisen Margareta du Rietzin kanssa. Tytär Marian synnyttyä pariskunta muutti Helsinkiin vuonna 1952. Vuonna 1971 he asettuivat asumaan läntiselle Uudellemaalle. Von Swetlik asui ja työskenteli siellä kuolemaansa asti. Von Swetlikille myönnettiin 1980-luvun lopussa valtion taiteilijaeläke. Hän kuoli Tammisaaressa vuonna 1991.
Tuotanto
Von Swetlik alkoi 1930-luvulla ottaa vastaan muun muassa Serlachiuksen välittämiä muotokuvatilauksia. Näin hän maalasi lukuisia merkittävien talous- ja kulttuurielämän vaikuttajien muotokuvia. Sotavuodet 1939–1940 olivat hänelle vaikeita hänen venäläisen taustansa takia. Se saattoi johtaa siihen, että hänen taiteensa kehittyi sotien jälkeen valoisampaan ja impressionistisempaan suuntaan. Muotokuvien lisäksi hän maalasi maisemia ja sisäkuvia. Hänellä oli 1950-luvulla viisivuotinen abstraktin taiteen kausi. Hän ei kuitenkaan koskaan luopunut todellisuuden kuvaamisesta ja työsti luontokuvia myös ei-esittävässä taiteessaan. Pohjolan valoisien öiden läpinäkyvä valaistus muodosti johtavan teeman, mutta töissä voi myös aistia etelän paahtavan auringon ja korventuneen maan. Nonfiguratiivisissa töissään hän kehitti väri- ja muotokieltä, joka myöhemmin oli luonteenomaista hänen taiteelleen. Hän luopui lähes kokonaan öljymaalauksesta ja kehitti oman sovelluksensa klassisesta munaöljytemperatekniikasta, josta myöhemmin muodostui hänen pääasiallinen tekniikkansa.
Nonfiguratiivisen kauden jälkeen hän alkoi pääasiassa työstää omia, vapaita figuratiivisia kompositioitaan. Hänen syvällinen historian-, kulttuurihistorian- ja filosofiantuntemuksensa vei hänet antiikin myytteihin, Raamatun tapahtumiin ja kohtauksiin klassisesta kirjallisuudesta, eli teemoihin, joita hän työsti lopun elämänsä. Vaikka näissä aiheissa oli sanoma, von Swetlikiä ne palvelivat lähinnä vapaan kuvasommitelman lähtökohtana. Von Swetlik kuvailee tematiikkaansa näin: ”On olemassa kuvia, jotka ihmiskunta on tuntenut siitä asti kun se on ollut tietoinen ympäristöstään ja jotka aikojen saatossa ovat kristallisoituneet ikuisiksi muodoiksi ihmisen tietoisuudessa. Mikään muu ei tarjoa ihmiselle niin täydellistä ilmaisunvapautta kuin tämä ihmiskunnan kristallisoitunut henki, kun ihminen pyrkii syvälle tietoisuuteensa ilman pelkoa siitä, että hän kompastelisi maailman turhuuksiin, joita elämä hänen ympärilleen sirottelee.” Von Swetlik maalasi 1960-luvulla useita tärkeimpiä töitään, muun muassa figuurikompositiosarjoja, joista hän teki loputtomia variaatioita. Ne pantiin näytteille Pariisissa vuonna 1967.
Vaikka von Swetlikin kuvat ja teemat perustuvat klassiseen taiteeseen, myöhemmässä taiteessaan hän loi jatkuvasti uutta. Tärkeimmässä teemassaan, ”Viisaat ja tyhmät neitsyet”, hän kuvaa ihmishahmon kaikenkattavaan valoon puettuna. Lamppuja syttyy ja ovia aukeaa – valo virtaa yöhön, jota välillä edustaa itämaisen yön arvoituksellinen pimeys ja välillä Pohjolan kesäyön satumainen yöttömyys. Liikkeet, eleet ja katseet ilmentävät ihmisten toimia. Näin von Swetlik kuvasi inhimillisyyttä uudessa, omassa valossa. Georges von Swetlikiä on vaikea sijoittaa millekään kartalle kansallisesti tai taiteellisesti. Hänen myöhempi taiteensa yhdistää länsieurooppalaisen, venäläisen ja bysanttilaisen perinteen yhtenäiseksi synteesiksi
Von Swetlikin myöhemmistä muotokuvista löytyi abstraktin kauden piirteitä, joita tilaajat eivät aina täysin arvostaneet. Hänen vapaita kompositioitakaan ei oikein ymmärretty, joskin pieni keräilijöiden piiri alkoi hiljaa syntyä. Vaikka hän oli ulospäin suuntautunut ihminen, hän ei mielellään pitänyt näyttelyitä. Aloite niihin tuli aina joltakulta muulta. Hän päätti kulkea omia teitään. Von Swetlik on sanonut: ”Vertaan itseäni vaeltajaan, joka kulkee kohti taivaanrantaa, jota hän ei koskaan saavuta. Kengänpohjiini matkalla tarttunut tien pöly on pitkän vaellukseni tulos.”
Jälkimaine
Von Swetlikin näyttely Tammisaaressa 1989 ja kirjan julkaisu sekä näyttely Helsingissä vuonna 1990 olivat suuria menestyksiä, mutta taiteilijan kuoltua yllättäen vuonna 1991 hänen töitään ei pantu esille ennen kuin vasta vuonna 2004 Tammisaaressa järjestetyssä retrospektiivisessä näyttelyssä. Vuonna 2006 oli näyttely Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Helsingissä ja vuonna 2007 Moskovassa Aleksandr Solženitsynin säätiössä Fond Russkoje Zarubesjee.
Lähteet
; ISBN 952-90-1415-5
Viitteet
Suomalaiset taidemaalarit
Suomen venäläiset
Vuonna 1912 syntyneet
Vuonna 1991 kuolleet
|
225937
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ferdinand%20Barnard
|
Ferdinand Barnard
|
Ferdinand Barnard oli Etelä-Afrikan armeijan luutnantti ja Civil Cooperation Bureau -erikoisyksikön jäsen, joka toteutti apartheid-hallinnon aikana lukuisia apartheidin vastustajien salamurhia, kaappauksia sekä pommi-iskuja eri kohteisiin. Vuonna 1995 Barnard anoi armahdusta Totuuskomissiolta muun muassa osallisuudestaan salaliittoon Dullah Omar -nimisen henkilön murhaamiseksi, mutta armahdusta ei myönnetty. Barnard kuitenkin armahdettiin hänen osallisuudestaan apinansikiön asettamisesta Desmond Tutun kodin puutarhaan.
Ihmisoikeusaktivisti David Webster ammuttiin 1. toukokuuta 1989 kotinsa edustalle ja useiden silminnäkijöiden kertomusten perusteella Ferdinand Barnard pidätettiin murhasta epäiltynä. Vaikka Barnardin kuulusteluissa antamat lausunnot johtivatkin CCB:n olemassaolon paljastumiseen ja useiden CCB:n jäsenten pidätykseen, häntä ei kuitenkaan laitettu murhasta syytteeseen. Barnard ei anonut armahdusta murhasta Totuuskomissiolta sen toimintakauden aikana ja myöhemmin hänet asetettiin siitä syytteeseen ja tuomittiin.
Lähteet
Colonel's orders: follow Evans, kill him!
truth and reconciliation commission, amnesty committee: application in terms of section 18 of the promotion of national unity and reconciliation act no. 34 of 1995.
The state inside South Africa between 1960 and 1990
Eteläafrikkalaiset sotilaat
Syntymävuosi puuttuu
Elävät henkilöt
|
556171
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lion-sur-Mer
|
Lion-sur-Mer
|
Lion-sur-Mer on kunta Calvadosin departementissa Basse-Normandien hallintoalueella Ranskassa. Kunnassa oli 2 401 asukasta vuoden 1999 väestönlaskennassa. Lion-sur-Merin pinta-ala on viisi neliökilometriä. Lion-sur-Mer kuuluu Caenin kaupunkiseutuun Communauté d'agglomération Caen la Mer.
Lähteet
Calvadosin kunnat
|
201418
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Puerto%20Rico%20%28Gran%20Canaria%29
|
Puerto Rico (Gran Canaria)
|
Puerto Rico on matkailukohde Mogánin kunnassa Espanjan Kanariansaariin kuuluvalla Gran Canarian saarella. Sen nimi tarkoittaa rikasta satamaa. Satama on suojassa tuulilta aallonmurtajan takana. Vuonna 2005 Puerto Ricossa oli 2561 asukasta. 1970-luvulta alkaen sinne on rakennettu hotelleja ja asuntohotelleja sekä vuokrattavia huviloita. Paikka on ennen kaikkea perhelomailijoiden suosiossa, ja tunnettu kahdesta hiekkarannastaan. Uudempi Amadoreksen ranta sijaitsee kylän länsipuolella. Puerto Ricossa on huomattavia korkeuseroja.
Puerto Ricosta on tiheästi liikennöidyt bussiyhteydet Las Palmasiin ja Maspalomasiin. Saaren eteläreunaa myötäilevä GC-1 -moottoritie Las Palmasista kulkee kylän ohitse länteen jatkuen aina Puerto de Mogániin asti. Puerto Ricossa on kaksi suurempaa ostoskeskusta, Puerto Rico ja Europa.
Puerto Ricossa on matkaoppaiden mukaan Kanariansaarten varmin aurinko.
Aiheesta muualla
Matkakohteena Puerto Rico, Kanariansaaret
Gran Canaria
|
1228218
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/KDM%20Lommen%20%28P559%29
|
KDM Lommen (P559)
|
KDM Lommen (runkonumero P559) oli Tanskan laivaston Flyvefisken-luokan vartiolaiva.
Valmistus
Alus tilattiin Aalborgin telakalta. Alus laskettiin vesille 1993 ja se valmistui 21. tammikuuta 1994.
Palvelus
Alus poistettiin palveluksesta 29. tammikuuta 2010 ja se luovutettiin Liettuan laivastolle, joka liitti sen laivastoonsa nimellä Aukstaitis.
Lähteet
Viitteet
Flyvefisken-luokan partioalukset
|
1450396
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/USS%20Puritan%20%28BM-1%29
|
USS Puritan (BM-1)
|
USS Puritan (runkonumero BM-1) oli Yhdysvaltain laivaston vuonna 1882 vesille laskettu monitori.
Valmistus
Alus tilattiin John Roach and Sonilta Chesteristä Pennsylvaniasta, missä köli laskettiin vuonna 1874. Alus laskettiin vesille 6. joulukuuta 1882 ja otettiin palvelukseen 10. joulukuuta 1896 New Yorkin laivastontelakalla päällikkönään J. R. Bartlett.
Palvelus
Alus osallistui Espanjan-Yhdysvaltain sotaan vuonna 1898. Se oli liitettynä huhtikuussa Kuuban satamia saartaneeseen laivastoon. Alus tulitti USS New Yorkin ja USS Cincinnatin kanssa 27. huhtikuuta Matanzasia. Toukokuun alussa alus oli Key Westissä Floridassa, mistä se lähti 20. toukokuuta merelle liittyäkseen Santiago de Cubaan lähtevään kontra-amiraali William T. Sampsonin laivastoon.
Alus liittyi 22. toukokuuta laivastoon, minkä jälkeen Sampson johti aluksensa Key Francesiin Nicholas Channeliin. Laivasto tuhosi 3. heinäkuuta lähes täydellisesti Espanjan laivaston, joka oli Santiago de Cubassa.
Sotatoimien päätyttyä alus oli 1899-1902 laivasto akatemian koululaivana. Se poistettiin 16. huhtikuuta 1903 palveluksesta Philadelphiassa ja palautettiin palvelukseen 3. kesäkuuta League Islandin vastaanottoaluksena. Vuonna 1904 alus lainattiin Washington D.C.:n puolisotilaallisilla laivastojoukoilla, mistä se palautettiin 14. syyskuuta 1909.
Alus poistettiin palveluksesta 23. huhtikuuta 1910 Norfolkissa. Se poistettiin 27. helmikuuta 1918 alusluettelosta ja myytiin 26. tammikuuta 1922 J. G. Hetnerille ja W. F. Cutlerille Philadelphiaan.
Lähteet
Viitteet
Yhdysvaltain laivaston monitorit
Yhdysvaltalaiset Espanjan–Yhdysvaltain sodan monitorit
|
1003660
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Unelmana%20Mestis
|
Unelmana Mestis
|
Unelmana Mestis on URHOtv:n tuottama suomalainen tosi-tv -sarja, joka seuraa Suomi-sarjassa pelaavan jääkiekkojoukkue HCK:n taivalta kohti unelmaa, nousua Mestikseen. Kymmenen viikon ajan ohjelma esittelee joukkueen, sen pelaajien ja valmentaja Sami Rannan, sekä myyntipäällikkö Jussi Haapasaaren arkea seuran pyörittämisessä. Sarja nähtiin URHOtv:llä talven 2012 aikana sunnuntaisin kello 20:00.
2010-luvun suomalaiset tositelevisiosarjat
|
1148042
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei%20Rein
|
Andrei Rein
|
Andrei Rein (ven. Андрей Викторович Рейн), synt. 9. kesäkuuta 1982 Krasnoturjinsk, Neuvostoliitto) on venäläis-kazakstanilainen jääpallomaalivahti, joka pelaa Moskovan Dynamossa.
Krasnoturjinskissa syntynyt ja sen paikallista Majak-seuraa 2000-luvulla edustanut Rein siirtyi syksyllä 2007 Moskovan Dynamo riveihin. Kauden 2009-2010 hän edusti Novosibirskin Sibselmašia, mutta palasi Moskovan Dynamoon. Dynamon riveissä hän on saavuttanut Venäjän mestaruussarjassa neljä kultaa ja hopean.
Alun perin Reinillä oli Venäjän passi, mutta hän otti 2010 kaksoiskansalaisuuden ja aloitti Kazakstanin maajoukkueen maalissa. Kazakstanin joukkueessa hän on ollut saavuttamassa kolme MM-pronssimitalia.
Saavutukset
Seurajoukkueissa
4 kertaa Venäjän mestaruus 2008, 2009, 2012 ja 2013 Moskovan Dynamon riveissä,
Venäjän mestaruushopeaa 2011 Moskovan Dynamon riveissä,
Jääpallon Champions Cup voitto: 2009 Moskovan Dynamon riveissä,
2 kertaa Jääpallon maailmancup voitto: 2007 ja 2013 Moskovan Dynamon riveissä.
Maajoukkueessa
3 MM-pronssia: 2012, 2013 ja 2014
Henkilökohtaisesti
MM-kisojen paras maalivahti: 2012
Lähteet
Moskovan Dynamo: Andrei Rein
Dynamo Majak: Andrei Rein
Bandysidan: Andrej Reyn
Kazakstanilaiset jääpalloilijat
Venäläiset jääpalloilijat
Vuonna 1982 syntyneet
Elävät henkilöt
|
58853
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/454
|
454
|
Tapahtumia
Rooman keisari Valentinianus murhasi Flavius Aëtiuksen.
Vandaalit ryöstivät Rooman.
Nedao-joen taistelu, Ardarikin johtamat gepidit lyövät hunnit.
Syntyneitä
Teoderik Suuri, ostrogoottien kuningas
Kuolleita
21. syyskuuta - Flavius Aëtius, roomalainen sotapäällikkö
400-luku
|
171629
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Derbi%20Senda
|
Derbi Senda
|
Derbi Senda on Derbin enduro- ja supermoto-mallisto, johon kuuluu mopoja ja kevytmoottoripyöriä.
Senda-mallisto
Mopot
X-race
X-Treme
DRD X-Treme
DRD Racing
DRD Pro
DRD Pro Malossi
DRD Evo Limited
Derbi Sendoja saa R- ja SM-mallisina. R-Mallissa on nappularenkaat ja SM:ssä katurenkaat. Lisäksi mallit eroavat hieman toisistaan katteiden, etumaskin ja mittariston osalta. Senda R:ssä on isommat vanteet kuin SM mallissa. DRD-mallit eroavat normaaleista Sendoista alumiiniswingillä, tehokkaammilla jarruilla sekä paremmalla jousituksella. Kuristukset ovat myös erilaiset verrattuna tavallisiin Sendoihin. Senda DRD Pro:ssa on alumiininen palkkirunko.
Kevytmoottoripyörät
DRD 125
Baja 125
Yleistä tietoa
Suomeen Sendat rantautuivat virallisesti myyntiin vuonna 1997. Vuonna 2000 Sendan mallistoa uudistettiin radikaalisti ulkonäöltään ja siitä tuli samalla toinen palkkirunkoa käyttävä mopo; ensimmäinen oli Honda Zb. Vuonna 2006 Derbin moottori uudistettiin, jolloin vesipumpun paikka muuttui hieman sekä sylinterin pinnapultit siirtyivät piiloon kannen alle.
Vanhemmissa (-2005) Sendoissa on 14 mm:n Dell'Orto PHVA -kaasutin käsiryypyllä, osassa uudemmista Sendoista kaasuttimena on 17,5 PHVA (joka tosin on kuristettu), kun osa halvemmista uusista malleista kulkee edelleen 14 mm:n kaasuttimen voimin. Sytytysjärjestelmä on kaikissa Sendoissa kärjetön, mutta niiden valmistajina ovat Ducati ja Leonelli. Hukkaputkikuristeiset Sendat vuosimallista 2005 alkaen on varustettu Ducatin 9400 rpm:n rajoittavalla CDI-boksilla. Kaikki vuosina 2000–2005 valmistetut Sendat käynnistyvät polkimesta. Ajovalopolttimona on 35/35 W, takavalon polttimona hehkulankamalleissa 21/5 W ja vilkkujen polttimot ovat 10 W. Tulppa on kaikissa sama NGK, B8ES tai BR8ES ja viritettyihin suositellaan tulppia B9ES tai BR9ES. Jos raskaammat viritykset ja tulppa eivät kestä pitkään kannattaa kokeilla esim. NGK:n BR9ECS-tulppaa, joka tosin on alkuperäistä kalliimpi.
Kuvia
Aiheesta muualla
Derbin viralliset sivut
Derbi Sendan kuvia
Derbi Senda MotoWikissä
Senda
Senda
|
980522
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rory%20McCann
|
Rory McCann
|
Rory McCann (s. 24. huhtikuuta 1969 Glasgow, Skotlanti) on skotlantilainen näyttelijä. Hänet tunnetaan parhaiten HBO:n hittisarja Game of Thronesin (2011–) Sandor "The Hound" Cleganen roolista, Michael "Lurch" Armstrongin roolista Edgar Wrightin rikoskomediassa Hot Fuzz, Jurgen The Brutalin roolista seikkailukomedia Jumanji: The Next Levelissä sekä Megatronin äänenä Transformers: EarthSpark -sarjassa.
Aiheesta muualla
Skotlantilaiset näyttelijät
Vuonna 1969 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1522409
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%B6gberg
|
Lögberg
|
Lögberg eli lakikallio oli Islannin lounaisosassa sijainnut kivimuodostelma. Paikalla sijaitsi aikoinaan Islannin parlamentti Allting. Alkuperäinen Allting kokoontui Þingvellirissä, joka oli helposti saavutettavissa maan lounaisosien asutuilta alueilta.
Lögbergin tarkka sijainti ei ole tiedossa, koska alueella sijaitsee hautavajoama, joka on muuttanut muotoaan viimeisen 1000 vuoden aikana. Þingvellirille on paikallistettu kaksi mahdollista sijaintia, joista toinen sijaitsee Hallurinn-nimisen rinteen päällä sijaitsevalla tasanteella (paikalla on nykyään lipputanko) ja toinen Almannagjá-nimisessä siirroksessa. Aiemmin sijaintipaikaksi on esitetty myös Hestagjá-rotkoa, mutta tämä on sittemmin hylätty.
Lögberg oli paikka, jossa parlamentin puheenjohtaja (lögsögumaður) istui ja josta ilmoitukset ja puheenvuorot pidettiin. Kuka tahansa paikalla ollut saattoi pitää puheenvuoronsa Lögbergista.
Lögberg oli parlamentin keskus sen alusta vuodesta 930 vuoteen 1262, jolloin Islanti liittoutui Norjan kanssa.
Islannin keskiaika
Islannin maantiede
|
1442612
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Life%20Cycle
|
Life Cycle
|
Life Cycle on Alice Baillaudin installaatio Turussa Kaskenlinnan sairaalan edustalla. Teos on tilattu taiteilijalta Turun kaupungin ja Art dans la Cité -järjestön yhteistyönä. Paljastamisvuosi oli 2013.
Life Cycle kuvaa ihmistä elämänsä eri vaiheissa. Hahmot ovat siluettimaisia. Siluetin toinen puoli on valmistettu peiliteräksestä ja toinen säänkestävästä corten-teräksestä. Hahmot valikoituivat Baillaudin keskusteltua potilaiden ja henkilökunnan kanssa. Installaation vanhempi pariskunta on Kaskenlinnan asiakkaita, kun taas sekä äiti lapsensa kanssa ja nuorimies ovat sosiaali- ja terveystoimen henkilökuntaa.
Art dans la Cité -järjestön tarkoituksena on parantaa potilaiden sairaalakokemuksia taideteosten avulla.
Lähteet
Turun patsaat ja veistokset
|
979257
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jockstraps
|
Jockstraps
|
Jockstraps on miehille tarkoitettu alusvaatemalli. Jockstrapsit on suunniteltu aktiiviselle liikkujalle. Ne tukevat miehen sukuelimiä, mutta eivät rajoita tai haittaa muuta liikkumista. Jockstrapseilla on pitkä historia esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa ja Suomessa ne ovat suhteellisen tuntemattomat. Jockstrapseja valmistaa muun muassa Diesel, Calvin Klein ja Puma.
Alusvaatteet
|
277211
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Harlemin%20taistelu
|
Harlemin taistelu
|
Harlem Heightsin taistelu käytiin Yhdysvaltain vapaussodassa 16. syyskuuta 1776 Yhdysvaltain armeijan ja Ison-Britannian armeijan välillä.
Amerikkalaiskenraalit George Washington, Nathaniel Greene ja Israel Putnam olivat asettaneet yhteensä 2 000 sotilasta maastollisesti korkeisiin asemiin Manhattanin pohjoispuolella. Heitä vastaan hyökkäsi 2 000 sotilaan brittidivisioona kenraali Alexander Leslien johdolla. Amerikkalaiset olivat jo järjestäytyneet koottuun vetäytymiseen miesylivoiman edessä, kun britit soittivat vihollista loukatakseen torvella kettujahdissa käytettyä kutsua. Tämä aiheutti amerikkalaisissa suuttumuksen, joka herätti takaisin heidän taistelutahtonsa ja he pystyivät voitokkaasti pysäyttämään hyökkäyksen.
Taustaa
Kenraali Washington oli erittäin huolestunut joukkojensa kyvystä taistella kenraali Howen armeijaa vastaan. Askel askeleelta amerikkalaisia ajettiin ahtaammalle, ensin luovutettiin Long Island, sitten Manhattan.
Kenraali Howe tapasi rauhanneuvotteluissa Samuel Adamsin ja Benjamin Franklinin 11. syyskuuta 1776, mutta ne eivät johtaneet tulokseen Howen vaadittua kapinallisia perumaan itsenäisyysjulistuksen.
Amerikkalaiset vetäytyivät aivan saaren pohjoisosaan Fort Washingtonin linnakkeen luona Hudsonjoen rannalle. Washington lähetti everstiluutnantti Thomas Knowltonin tiedustelemaan brittien liikkeitä asemien eteläpuolelta. Knowltonin partio laskeutui ylätasangolta alemmalle tasanteelle ja sieltä toiselle ylätasangolle.
Taistelu
Amerikkalaisten tiedustelupartio kohtasi brittijoukkoja, joiden kanssa joutui taistelukosketukseen. Ylivoiman edessä partio lähti peräytymään. Brittien painostuksesta amerikkalaiset valmistautuivat vetäytymään. Edetessään britit erehtyivät soittamaan ketunmetsästyksessä käytettyä soittoääntä, jolla ilmoitettiin saaliin olevan saarroksissa. Washington lähetti joukon sotilaitaan brittien houkuttimeksi alhaalla olevalle tasanteelle kahden muun ryhmittymän kiertäessä brittien rintaman oikealta puolelta. Houkuttelu onnistui ja britit jäivät hetkeksi kolmen tulen väliin ja peräytyivät. Brittijoukkojen edelleen vahvistuessa Washington antoi peräytymiskäskyn, koska ei uskonut armeijansa olevan valmis kohtaamaan brittejä täysimittaisessa taistelussa.
New Yorkin palo
Ennen vetäytymistä Harlem Heightsiin amerikkalaiset olivat keskustelleet kaupungin rakennusten sytyttämisestä hankaloittamaan brittien kaupunkiin asettumista talven varalle. Aikeesta kuitenkin luovuttiin, mutta Harlem Heightsin taistelujen jälkeen kaupungissa syntyi uhkaava palo 21. syyskuuta 1776, jossa noin 500 taloa eli neljäsosa rakennuksista tuhoutui. Koska palo näytti tuhopoltolta – kaikki hälytyskellot eivät toimineet, sammutussankoja oli rikottu ja palovesisäiliöitä tyhjennetty – britit syyttivät tapahtuneesta patriootteja ja hirttivät amerikkalaisten tiedustelijan Nathan Halen vakoilusta syytettynä ilman oikeudenkäyntiä. Palon syttymissyytä ei saatu koskaan selville.
Lähteet
Yhdysvaltain vapaussodan taistelut
New Yorkin osavaltio Yhdysvaltain vapaussodassa
|
607045
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Louis%20Hennepin
|
Louis Hennepin
|
Louis Hennepin (1626–1705) oli katolinen pappi, lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija, joka tutki manneralueita Pohjois-Amerikassa.
Hennepin syntyi Belgiassa, mutta hänestä tuli Ranskan kansalainen vuonna 1659. Hän liittyi Ranskan fransiskaaneihin. Vuonna 1675 Ranskan kuningas Ludvig XIV pyysi fransiskaaneja lähettämään viisi lähetyssaarnaajaa Uuteen Ranskaan Pohjois-Amerikkaan, ja Hennepin oli yksi valituista. Hennepin toimi kolme vuotta nykyisen Kanadan alueella siirtolaisten pappina ja käännyttäen irokeeseja. Vuosina 1678–1680 hän teki matkoja sieltä etelään Niagaran putouksille ja Mississippiä etelään, mahdollisesti Louisianaan asti. Vuonna 1681 hän palasi Ranskaan, ja 1683 hän julkaisi matkakertomuksensa, josta tuli suuri menestys. Se käännettiin useille kielille, ja näin Euroopassa saatiin tietää Niagaran putouksista ja muista Pohjois-Amerikan luonnon ihmeellisyyksistä.
Jostakin syystä Hennepin joutui hankauksiin viranomaisten kanssa. Hänet siirrettiin ensin pikkupaikkakunnalle nunnaluostarin papiksi ja lopulta hän haki turvaa Hollannin puolelta. Siellä hän julkaisi kaksi matkakirjaa ja yhden poleemisen teoksen Morale pratique du jansénisme, jonka synnyttämän kohun johdosta Utrechtin kaupunki karkotti hänet. Hennepin muutti Roomaan ja sieltä Belgiaan.
Teokset
Description de la Louisiane 1683
Nouvelle découverte 1697
Nouveau voyage 1698,
Morale pratique du jansénisme 1698
Lähteet
Dictionary of Canadian Biography Online
Ranskalaiset papit
Ranskalaiset tutkimusmatkailijat
Ranskalaiset lähetyssaarnaajat
Vuonna 1626 syntyneet
Vuonna 1705 kuolleet
|
1448223
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Helsinki-Cotonou%20Ensemble
|
Helsinki-Cotonou Ensemble
|
Helsinki-Cotonou Ensemble on suomalais-beniniläinen afrobeat- ja funk-yhtye. Sen kantavia voimia ovat kitaristi Janne Halonen ja beniniläinen laulaja-perkussionisti-saksofonisti Noël Saïzonou.
Yhtyeen historia
Yhtyeen historia alkoi siitä, että Janne Halonen kuunteli beniniläisen kitaristin Lionel Loueken levyjä. “Minua häiritsi se, etten tajunnut siitä musiikista mitään. Pidin lopputuloksesta, mutten osannut analysoida sitä mitenkään”, Halonen sanoi Suomen Kuvalehdelle vuonna 2015. Hän haki stipendiaatiksi Beninissä sijaitsevaan Villa Karoon, ja ennen matkaansa hän kävi Göteborgissa katsomassa Herbie Hancockin konsertin, koska Loueke soittaa tämän orkesterissa. Keikan jälkeen Halonen tapasi Loueken tämän hotellissa, ja Loueke avasi hänelle länsiafrikkalaisen musiikin saloja. Hän myös pani sanan kiertämään Beninissä, että hänen suomalainen tuttavansa on tulossa sinne. Villa Karoon hän lähti kuudeksi viikoksi vuonna 2009.
Jo ensimmäisenä iltana hänen hotellihuoneensa oveen koputettiin ja käskettiin ottaa kitara mukaan. Ulkona odotti avolavapakettiauto ja sen lavalla kitaravahvistin. “Paikallinen yhtye esitteli minut ja kutsui klubin lavalle. Soitin heidän kanssaan koko yön, uiskentelin mukana, miten pystyin.” Halonen sanoo tuon yön muuttaneen hänen elämänsä suunnan. Hieman myöhemmin hän tapasi Grand-Popossa Noël Saïzonoun, joka oli kuullut, että eräs suomalainen kitaristi etsii häntä. Saïzonousta tuli sitten hänen tärkein yhteistyökumppaninsa Beninissä.
Saïzonou vieraili vuonna 2011 musiikkiyhteistyön merkeissä Suomessa. Tällöin he muodostivat yhdessä rumpali Juha Räsäsen ja basisti Sampo Riskilän kanssa yhtyeen. He ymmärsivät pian, että yhtyeen pyörittäminen kahdella mantereella ei onnistunut tavallisella tavalla eli siten, että olisi levytyssopimus ja keikkamyyjä. Oli ryhdyttävä pyörittämään yhtyettä yrityksenä, ja sitä varten Halonen, Riskilä ja Räsänen perustivat osuuskunnan. Sen jälkeen yhtye sai myös tavanomaisen levytyssopimuksen, jonka he tekivät Bafe’s Factory -nimisen levy-yhtiön kanssa.
Vuonna 2012 Halonen kävi uudelleen Beninissä, tällä kertaa yhdessä Räsäsen ja Riskilän kanssa. Yhdessä beniniläisten muusikoiden kanssa suomalaiset harjoittelivat päivittäin, soittivat kolme konserttia ja äänittivät levyn Beaucoup De Piment!, joka miksattiin Suomessa ja julkaistiin seuraavana vuonna. Levyn julkaisun jälkeen he soittivat 13 keikan kiertueen Suomessa, muun muassa monilla festivaaleilla.
Toinen levy, Fire, Sweat & Pastis ilmestyi vuonna 2015 ja kolmas levy We Are Together vuonna 2018. “Yritteliäs yhtye on kuuden vuoden jälkeen yhä voimissaan ja levyllä entistä vakuuttavampi… Afrobeatia, jazzia ja funkia edelleen fuusioiva yhtye kuulostaa grooveen päästyään fokusoituneemmalta. Ehkäpä he ovat nyt enemmän yhdessä, yleissoinniltaan vähän ‘popmaisemmaksi’ säädettynä”, kirjoitti albumista Harri Uusitorppa Helsingin Sanomissa.
Toukokuun lopussa 2019 yhtye isännöi Maailma kylässä tapahtuman konsertteja.
Yhtyeen jäsenet
Janne Halonen, kitara
Noël Saïzonou, laulu, perkussiot, saksofoni
Juha Räsänen, rummut
Sampo Riskilä, basso
Kasheshi Makena, perkussiot
Visa Oscar, kosketinsoittimet
Joakim Berghäll, saksofoni
Mikko Pettinen, trumpetti
Julkaisut
Studiolevyt
Beaucoup De Piment!, 2013 (Osuuskunta No Problem! Music)
Fire, Sweat & Pastis, 2014 (Osuuskunta No Problem! Music) (vuoden 2014 kansanmusiikkilevy Suomessa)
We Are Together, 2018 (Bafe’s Factory)
Livelevy
The Road Is Long, 2016 (Osuuskunta No Problem! Music)
Lähteet
Suomalaiset maailmanmusiikkiyhtyeet
Beninin musiikki
Suomalaiset osuuskunnat
|
234341
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomo
|
Tuomo
|
Tuomo on suomalainen miehen etunimi, Tuomas-nimen muunnelma. Tuomon nimipäivää vietetään suomenkielisessä nimipäiväkalenterissa 21. joulukuuta, jolloin on myös Tomin, Tuomaksen ja Tommin nimipäivä. Suomessa on vuoden 2019 loppuun mennessä syntynyt 16 178 Tuomoa.
Tunnettuja Tuomoja
Tuomo Aitta, teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja
Tuomo Alasoini, sosiologi ja insinööri, Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori
Tuomo Antila, oikeusneuvos
Tuomo Björksten, Yleisradion toimittaja ja luontovalokuvaaja
Tuomo Haapa, jalkapalloilija
Tuomo Hakala, jalkapalloilija
Tuomo Harjula, jääkiekkoilija ja valmentaja
Tuomo Hatakka, yritysjohtaja
Tuomo Holopainen, selostaja, ääninäyttelijä ja näyttelijä
Tuomo Hutri, elokuvaaja
Tuomo Hämäläinen, uimari
Tuomo Hänninen, poliitikko (Keskusta)
Tuomo Itkonen, pappi, historiantutkija ja kirjailija
Tuomo Jormakka (s. 1980), jääkiekkohyökkääjä
Tuomo Jormakka (1953–2021), jääkiekkopuolustaja
Tuomo Jussila, lentopallovalmentaja
Tuomo Jääskeläinen, jääkiekkoilija
Tuomo Kaminen, toimittaja, tuottaja ja tietokilpailujuontaja
Tuomo Karila, kreikkalais-roomalaisen tyylin painija
Tuomo Karjalainen, jääkiekkomaalivahti
Tuomo Kasanen, Veli Koo, sosiaalisen median vaikuttaja
Tuomo Kattilakoski, äänisuunnittelija ja elokuvamiksaaja
Tuomo Kerola, uimari
Tuomo Keski-Ojala, kestävyys- ja maastojuoksija
Tuomo Kesäläinen, tietokirjailija ja luontomatkailuopas
Tuomo Kuusi, matematiikan professori
Tuomo Kuusisto, seiväshyppääjä
Tuomo Kyhä, jääkiekkoilija
Tuomo Könönen, jalkapalloilija
Tuomo Laitinen, kirjallisuustieteilijä
Tuomo Lassila, muusikko
Tuomo Laukkanen, jääkiekkoilija
Tuomo Lehtinen, kestävyysjuoksija ja valmentaja
Tuomo Lehtiniemi, Lappajärven kunnanjohtaja
Tuomo Lindroos, jääkiekkoerotuomari
Tuomo Liuhala, musiikkituottaja, televisiokäsikirjoittaja ja juontaja
Tuomo Lukkari, taidemaalari
Tuomo Lönnmark, pesäpalloilija
Tuomo Mannermaa, teologi, ekumeniikan professori
Tuomo Manninen, valokuvaaja
Tuomo Martikainen, valtiotieteilijä
Tuomo Melasuo, rauhantutkija
Tuomo Mäkelä, raviohjastaja
Tuomo Mäkelä, suunnistaja
Tuomo Nikkola, kanttori-urkuri, musiikin- ja laulunopettaja
Tuomo Ojala, lumilautailija
Tuomo Ojanperä, raviohjastaja ja valmentaja
Tuomo "Tuppu" Orrenmaa, jazzkitaristi ja jazzmusiikin säveltäjä
Tuomo Paakkari, jalkapalloilija
Tuomo Pasanen, jalkapalloilija
Tuomo Pekkanen, professori, latinisti
Tuomo Peltola, suunnistaja
Tuomo Peltonen, johtamistutkija ja professori
Tuomo Pietiläinen, taloustoimittaja
Tuomo Polvinen, historiantutkija
Tuomo Prättälä, soul-muusikko
Tuomo Puumala, poliitikko (Keskusta)
Tuomo Railo, koreografi ja teatterinjohtaja
Tuomo Rainio, kuvataiteilija
Tuomo Repo, prikaatikenraali
Tuomo Rissanen, liikemies ja sijoittaja
Tuomo Ristola, koripalloilija
Tuomo Romppanen, seksuaalirikoksista tuomittu sosiaalityöntekijä
Tuomo Ruutu, jääkiekkoilija
Tuomo Saikkonen, muusikko
Tuomo Salonen, keskimatkojen juoksija
Tuomo Siitonen, arkkitehti
Tuomo Sillman, jääkiekkoilija
Tuomo Sorakangas, jääkiekkotuomari
Tuomo Suni, barokkiviulisti
Tuomo Suntola, fyysikko, tekniikan tohtori ja keksijä
Tuomo Suomalainen, arkkitehti
Tuomo Tallbacka, pesäpalloilija
Tuomo Tihinen, kuulantyöntäjä
Tuomo Tikkanen, erikoispsykologi ja psykoterapeutti
Tuomo Timonen, patologian erikoislääkäri ja professori
Tuomo Tompuri, pyöräsuunnistaja
Tuomo Tuomi, kielitieteilijä, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ent. johtaja
Tuomo Tuominen, kenraaliluutnantti
Tuomo Tuormaa, meloja
Tuomo Turunen, jalkapalloilija
Tuomo T. Vimpari, katolinen pappi, monsignore ja paavillinen diplomaatti
Tuomo Vähä-Pesola, kosketinsoittaja
Tuomo Väänänen, rumpali ja sovittaja
Tuomo Yli-Huttula, journalisti, tietokirjailija ja viestinnän ammattilainen
Tuomo Ylipulli, mäkihyppääjä ja olympiavoittaja
Kuvitteellisia Tuomoja
Setä-Tuomo, Harriet Beecher Stowen romaanissa Setä Tuomon tupa (Uncle Tom’s Cabin) (1851). Se on ensimmäisen yhdysvaltalainen romaani, jossa oli mustaihoinen päähenkilö.
Tuomo Tervajoki, televisiosarjan Salatut elämät poliisihahmo, joka esiintyi sarjassa vuosina 2006-2008.
Tuomo Torvinen, hahmo Reuhurinteen Ala-aste-kirjoissa. Häntä kutsutaan usein lempinimellä Turpo-Tuupa
Tuomo Risula, Vilho Rantasen kirjan Risu-Tuomo päähenkilö.
Lähteet
Etunimet
|
1433161
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Veden%20viem%C3%A4%C3%A4
|
Veden viemää
|
Veden viemää (alkuperäinen nimi Fallvatten) on ruotsalaisen kirjailijan Mikael Niemen seitsemäs kirja, joka julkaistiin Ruotsissa vuonna 2012, Suomessa vuonna 2013. Kirjan suomennoksen on kustantanut Like, ja kirjan on suomentanut Jaana Nikula.
Kirja on dystopia, joka sisältää monta tarinaa luvuittain, niin että yksi luku kertoo aina yhdestä tarinasta ja seuraava toisesta. Tarinoita yhdistää Vattenfall-yrityksen omistaman padon murtuminen Pohjois-Ruotsissa ja siitä aiheutuva suuri tulva. Lähialueen kaupunkeja joudutaan evakuoimaan, ja tarinoiden henkilöt yrittävät selviytyä tulvasta.
Tarinat kuvaavat muun muassa helikopterilentäjän perhettä, voimalaitostyöntekijöitä, taiteilijoita joen varrella ja kahvilantyöntekijää.
Aiheesta muualla
Mikael Niemi: Veden viemää. Like
Vuoden 2012 kirjat
Ruotsalaiset romaanit
|
1577786
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4k%C3%A4ritykist%C3%B6rykmentti%20%281918%E2%80%931933%29
|
Jääkäritykistörykmentti (1918–1933)
|
Jääkäritykistörykmentti (JTR) oli Suomen armeijan tykistöyhtymä, joka perustettiin sisällissodan päätyttyä vuonna 1918 ja lakkautettiin vuonna 1933.
Perustaminen
Suomen sisällissodan päätyttyä kaikki tykistöjoukot siirrettiin Lappeenrantaan 21. toukokuuta 1918 annetulla Päämajan käskyllä, jonka ulkopuolelle jäi Karjalan kannakselle ryhmitetty jääkäritykistöprikaati, joka hajotettiin armeijakäskyllä numero 20/19.7.1918. Jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg ja Saksan Itämeren-divisioonan tykistökomentaja majuri Hans Butz järjestivät Suomen tykistökoulussa Lappeenrannassa tykistöjoukot uudelleen.
Vuoritykistökoulutusta antanut jääkärikapteeni Aarne Snellmanin johtama Suomen tykistökoulun B-osasto jaettiin kahtia, jolloin muodostuivat 1. ja 2. vuoripatteri. Pattereita täydennettiin D-osaston henkilöstöllä muodostettaessa vuoritykistöpatteristo. Patterit ja patteriston esikunta majoitettiin Lappeenrannan leirikentän länsilaidassa olleisiin kasarmirakennuksiin. Esikunta ja 2. patteri Saimaan rannalla olleeseen rakennukseen ja 1. patteri entiseen B-osaston majoitusrakennukseen kasarmialueen pääkadun varrelle. Pattereiden vuoritykit (7,5 cm L/14) saatiin lainaksi Baijerin vuoritykistöltä ().
Historia
Patteristo siirtyi Hämeenlinnaan Poltinahon kasarmeille 5. lokakuuta. Patteristoon perustettiin 2. marraskuuta 3. patteri, minkä jälkeen patteriston organisaatio oli valmis. Samana päivänä koko henkilöstö vannoi ensimmäisen kerran sotilasvalan. Vasta perustettu patteri piti kuitenkin hajottaa jo 22. marraskuuta ja henkilöstö siirrettävä kahteen muuhun patteriin. Syynä tähän oli suuren henkilömäärän siirtyminen kenttätykistörykmentti 2:een.
Sotaministeriön käskyllä n:o 18/15.3.1919 muutettiin vuoristotykistöpatteriston nimeksi jääkäritykistöpatteristo. Samanaikaisesti patteristo sai käskyn siirtyä Tampereelle, missä se majoittui 14. huhtikuuta Kalevankankaalle. Seuraavana päivänä patteristoon perustettiin uudelleen 3. patteri.
Komentajat
Rykmentin komentajina ovat olleet:
Vuoritykistöpatteristo
jääkärikapteeni Aarne Snellman (1918)
majuri Josef Schleutker (1918–1919)
jääkärimajuri Torsten Lesch (1919)
Jääkäritykistöpatteristo
jääkärimajuri Torsten Lesch (1919)
everstiluutnantti Leo Schwanck (1919)
jääkärimajuri Jarl Olof Vegelius (1919–1920)
jääkäritykistörykmentti
jääkärimajuri Jarl Olof Vegelius (1920–1922)
jääkärikapteeni Veikko Räsänen (1922)
jääkärimajuri Jarl F. Lundqvist (1922–1923)
kapteeni Carl G. Schauman (1923–1928)
kapteeni Hannes Liukkonen (1924–1925)
majuri Karl Henrik Schreck (1925–1926)
jääkärimajuri William Häkli (1928–1932)
everstiluutnantti Carl G. Schauman (1932–1933)
everstiluutnantti Toivo Söderman (1934)
Lähteet
Viitteet
Suomen puolustusvoimien rykmentit
Suomen maavoimien historialliset joukko-osastot ja yksiköt
|
1609714
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lutherin%20virret
|
Lutherin virret
|
Martin Luther, saksalainen reformaattori, luterilaisuuden alullepanija on kirjoittanut ja säveltänyt virsiä, jotka edelleen ovat etenkin luterilaisten kirkkojen keskeisintä virsiaineistoa.
Luther virsirunoilijana
Luther on kirjoittanut 42 virttä. Osa hänen virsistään on ns. psalmivirsiä, jotka pohjautuvat Vanhan testamentin Psalmien kirjan psalmeihin. Osa virsistä oli vanhojen latinankielisten hymnien ja laulujen käännöksiä. Hän kirjoitti virtensä osin jumalanpalveluksia varten, osin opetustarkoituksiin, joiden kautta kristillistä uskoa ja elämää voitiin tehdä tunnetuksi.
Luther kirjoitti virsiä, koska niitä tarvittiin kansankielisissä jumalanpalveluksissa. Ensimmäisen virtensä ”Ein neues Lied wir heben an” hän kirjoitti kesällä 1523 saatuaan tiedon, että kaksi hänen kannattajaansa oli mestattu polttamalla Brysselissä. Samana vuotena hän kirjoitti kenties henkilökohtaisimman virtensä ”Nun freut euch, lieben Christen gmein”.
Reformaation, uskonpuhdistuksen aika oli protestanttisen virren ja virsilaulun syntyaikaa. Kansankielinen virsi muotoutui yleiseen seurakunnalliseen käyttöön ja kansankielisiä virsiä sisältävästä messusta tuli vallitseva. Lutherin ansiosta seurakuntavirrestä tuli jumalanpalvelusmusiikin lähtökohta ja päämuoto.
Lutherin vuonna 1526 laatiman saksankielisen jumalanpalvelusjärjestyksen ”Deutsche Messe” -osat (kiinteät osat) voitiin korvata kansankielisillä virsilläː
Kyrie – virrellä ”Kyrie, Gott, Vater in Evigheit”, Saksan evankelisten kirkkojen virsikirja Evangelisches Gesangbuch virsi 130
Gloria – virrellä ”Allein Gott in der Hög sei Ehr”, Evangelisches Gesangbuch 131, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirja virsi 128
Gredo – virrellä ”Wir glauden all an einen Gott”, Evangelisches Gesangbuch 132, Suomen ev. lut. kirkon vuoden 1938 virsikirja, virsi 166
Sanctus – virrellä ”Jesaja dem Proheten das gesach”, Evangelisches Gesangbuch 135, Suomen ev. lut. kirkon vuoden 1701 virsikirja virsi 357
Agnus Dei – virrellä ”O Lamm Gottes unschuldig”, Evangelisches Gesangbuch 55, Suomen ev. lut. kirkon virsikirja virsi 65
Virsien myötä ilmestyivät myös ensimmäiset luterilaiset virsikokoelmat ja -kirjat. Ensimmäinen niistä oli vuonna 1524 Wittenbergissä ilmestynyt Achtliederbuch, jossa nimensä mukaan oli kahdeksan virttä. Neljä niistä oli Lutherin kirjoittamia (”Nun freut euch, lieben Christen g'mein“, ”Ach Gott, vom Himmel sieh darein“, ”Es spricht der Unweisen Mund wohl“ ja ”Aus tiefer Not schrei ich zu dir“), kolme Paul Speratuksen ja yksi Justus Jonaksen kirjoittama.
Vuonna 1524 ilmestyi Erfurter Enchiridion, jossa oli 18 Lutherin virttä, ja Johann Walterin toimittama Geystlicher Gesangbüchlein, jossa oli 24 Lutherin virttä.
Luettelo Lutherin virsistä
Luettelossa esitellään Lutherin virret aihepiireittäin jaoteltuna. Kustakin virrestä mainitaan
saksankieliset alkusanat, mahdollinen tekstin lähde ja kirjoitusvuosi,
virsi – tai laulukirja(t), missä suomenkielinen teksti on julkaistu, virren suomenkieliset alkusanat,
suomentajat
sävelmän lähde.
Jos virrestä on useita erilaisia suomennoksia, esitellään ne kukin omalla rivillään kyseisen alkutekstin kohdalla. Muutamaa Lutherin virttä ei ole suomeksi, niistä virsistä on luettelossa saksankieliset alkusanat ja ilmestymisvuosi.
Lähteet
Luterilaisuuden historia
Uskonpuhdistus
Virret
|
503253
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/The%20Prime%20Time%20of%20Your%20Life
|
The Prime Time of Your Life
|
The Prime Time of Your Life on Daft Punkin vuonna 2005 julkaistulla albumilla Human After All julkaistu kappale. Se on albumin toinen kappale ja siitä on tehty myös single. Kappaleen tyylilaji on pääasiassa teknoa, mutta myös electronica-vaikutteita löytyy. Kappale kestää yli 4 minuuttia ja lopussa kuulostaisi aivan kuin C-kasetti olisi hajoamassa.
Vuoden 2005 kappaleet
Daft Punkin kappaleet
|
5533
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lumikko
|
Lumikko
|
Lumikko (Mustela nivalis) on pienin näätäeläin. Pienuus mahdollistaa saalistamisen myyrien lumeen kaivamissa koloissa. Lumikon lähisukulainen on sitä vain vähän suurempi kärppä. Lumikosta käytettyjä muita nimityksiä ovat pieni portimo (portimo on kärpän rinnakkaisnimi), talvikko ja nirppa.
Levinneisyys
Lumikko on levittäytynyt koko Eurooppaan Islantia ja Irlantia lukuun ottamatta. Sitä tavataan lisäksi Pohjois-Afrikassa Marokossa sekä Algerian, Tunisian ja Länsi-Saharan pohjoisosissa. Egyptissä esiintyvää lumikon entistä alalajia pidetään nykyisin omana lajinaan (Mustela subpalmata).
Lumikko tavataan myös suuressa osassa Aasiaa sekä Pohjois-Amerikkaa. Myös saarilla, etenkin Välimeren alueella, elää lumikkoja, ja laji lienee saapunut niihin ihmisen avustuksella. Lumikkoa on tavattu myös Japanin pohjoisella pääsaarella, Hokkaidōlla. Lumikko on Suomessa rauhoitettu.
Lumikon koko vaihtelee suuresti sen esiintymisalueen eri osissa, ja ne ovat suurimpia etelässä ja pienimpiä pohjoisessa. Pieneen pohjoisen lumikkoon tottunut erehtyykin helposti luulemaan eteläisempää kärpäksi. Suurista kokoeroista huolimatta kumpaakin muotoa pidetään nykyisin vain saman lajin maantieteellisinä rotuina.
Ruotsissa raja näiden kahden tyypin välillä on jyrkkä, alueet menevät päällekkäin kapealla alueella Ruotsin suurten järvien tienoilla. Suomessa kaikki lumikot ovat tiettävästi lajin pienempää tyyppiä. Elinpiirin koko vaihtelee saaliin määrän mukaan. Koiraan alue on 0,6–3,0 hehtaaria, naaraan huomattavasti pienempi.
Tuntomerkit
Pohjoisen pientä eläintä sanotaan pikkulumikoksi (Mustela nivalis nivalis). Sen turkki on talvella kokonaan valkoinen, joskin joillakin yksilöillä voi olla ruskeasta kesäturkista jääneitä laikkuja. Pikkulumikon vatsapuoli on myös kesällä valkoinen, selkäpuoli ruskea, ja raja näiden välillä on suora ja terävä. Tassut ovat päältä ruskeat ja alta valkoiset. Ruumiin pituus uroksilla on 15–20 cm, naarailla 13–15 cm. Urokset painavat 40–80 g, naaraat 20–40 g.
Eteläisen isolumikon (Mustela nivalis vulgaris) selkäpuoli on talvellakin ruskea, kupeiden raja on epämääräisempi, tassujen yläpuoli ruskea ja suupielen takana on ruskea täplä. Ruumiin pituus uroksilla on 21–24 cm, naarailla 16–20 cm. Urokset painavat 70–130 g, naaraat 40–75 g.
Elintavat ja käyttäytyminen
Lajin näkeminen on harvinaista, sillä se pysyttelee suurimman osan ajasta kasviston suojassa ja myyrien koloissa. Välillä eläin kuitenkin tulee esiin, nousee takajaloilleen, tähystää ja jatkaa matkaa kunnes katoaa taas myyränkoloon. Lumikko on liikkeiltään vikkelä ja liikkuu yksinomaan aaltomaisesti loikkien ja jatkuvasti pysähdellen. Pienet vesiesteet ja puut eivät sen menoa estä, sillä se on varsin ketterä uimari ja kiipeilijä. Lumikko on Euroopan ainoa petoeläin, joka mahtuu kulkemaan myyrien käytävissä.
Ääntelyn voi kuulla vain läheltä. Levoton tai aggressiivinen lumikko sähisee, vikisee tai kirskuu. Kontaktiääni on kehräävä tai värisevä ääni.
Pääravinto vaihtelee alueittain. Etelä-Ruotsissa lumikot syövät ensisijaisesti pelto- ja metsämyyriä. Toisaalla sen pääravintoa voivat olla metsähiiret ja joskus myös kaniinit, linnut sekä lintujen munat. Ruokaa lumikon on syötävä vuorokaudessa kolmannes omasta painostaan ja tämän vuoksi se on aktiivinen ympäri vuorokauden. Myös viljojen jyvät, marjat ja etanat kelpaavat lumikolle.
Kärpän ja lumikon välillä on merkittävä ero myös lisääntymisessä. Alkionkehityksen viivästymistä ei lumikoilla esiinny lainkaan, vaan poikue syntyy 34–37 päivän kantoajan jälkeen. Tämä mahdollistaa myös kärppää nopeamman mukautumisen, mikäli pikkujyrsijäkanta äkillisesti kasvaa. Poikueet, yleensä 3–9 poikasta, syntyvät huhti-kesäkuussa, mutta joskus vielä loppukesällä tai alkusyksyllä. Tällöin kyseessä on kuitenkin vuoden toinen poikue tai saman vuoden nuoren naaraan poikue.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Laji.fi: Lumikko (Mustela nivalis)
iNaturalist: Lumikko (Mustela nivalis)
LuontoPortti: Lumikko (Mustela nivalis)
ITIS: Mustela nivalis
University of Michigan, Animal Diversity Web (ADW): Mustela nivalis, least weasel
Global Biodiversity Information Facility (GBIF): Mustela nivalis
Pherobase: Semiochemicals of Mustela nivalis, the Least weasel
Kärpät
Seulonnan keskeiset artikkelit
|
118623
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kivarinj%C3%A4rvi%20%28j%C3%A4rvi%29
|
Kivarinjärvi (järvi)
|
Kivarinjärvi on järvi Puolangan kunnassa noin neljän kilometriä kuntakeskuksesta luoteeseen. Kivarinjärven kylä sijaitsee järven etelärannalla.
Järvi on itä–-länsisuunnassa neljä kilometriä pitkä ja enimmillään 1,2 kilometriä leveä. Siitä työntyy itään 400 metriä leveä Nurkkalahti. Järven pinta-ala on 2,62 neliökilometriä, ja sen rantaviivan pituus on 13,8 kilometriä. Järven tilavuudeksi on laskettu 10,7 miljoonaa kuutiometriä eli 0,0107 kuutiokilometriä. Keskisyvyys on 4,09 metriä ja syvin kohta 11 metriä. Syvin kohta sijaitsee järven länsiosassa. Järvellä on kaksi saarta: Jokelansaari ja Pikkusaari. Jokelansaari on niistä suurin ja sijaitsee järven keskiosassa.
Kivarinjärvi sijaitsee Kiiminkijoen vesistössä (vesistöaluetunnus 60) Puolankajärven valuma-alueella (60.05), jonka Kivarinjärven alueeseen (60.051) se kuuluu. Vedenpinnan korkeus on 137,5 mpy.
Järvi on Kiiminkijoen alkulähde. Joki alkaa järven pohjoispäästä. Järven eteläpäähän laskee Keskijoki, joka tuo vettä Isosta Puutiojärvestä ja edelleen muun muassa Puolankajärvestä.
Järven rannoilla on peltoja, taloja ja vapaa-ajan asuntoja. Kantatie 78 kulkee järven koillispuolelta ja seututie 837 eteläpuolelta. Länsipään Lehtolanlahdella on veneenlaskupaikka ja kota.
Lähteet
Kiiminkijoen vesistö
Puolangan järvet
|
1623244
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Epigonien%20eksedra
|
Epigonien eksedra
|
Epigonien eksedra oli antiikin aikainen eksedra Delfoissa Kreikassa. Sen rauniot sijaitsevat Delfoin arkeologisella alueella, joka on Unescon maailmanperintökohde.
Epigonien eksedran rakensivat Argoksen kaupungin asukkaat klassisella kaudella 300-luvulla eaa. Eksedra sijaitsi Apollonin temppelille johtaneen Pyhän tien varressa sen alkupäässä vastapäätä samoihin aikaan rakennettua Argoksen kuninkaiden eksedraa. Eksedra oli puolikaarenmuotoinen rakennelma, jonka halkaisija oli noin 13 metriä. Se oli omistettu seitsemälle epigonille ja tarkoitettu näiden patsaiden esillepanoa varten.
Lähteet
Aiheesta muualla
Delfoin rakennukset ja rakennelmat
|
519461
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Zhou%20Xuan
|
Zhou Xuan
|
Zhou Xuan (; 1. elokuuta 1918 – 22. syyskuuta 1957) oli kiinalainen näyttelijä ja laulaja. Hän esiintyi uransa aikana lukuisissa elokuvissa, joiden joukossa oli Kadun enkeli (1937).
Zhoun yksityiselämä ei ollut helppoa, ja paineiden vuoksi elokuvaura sitten lopulta päättyi. Hän ei enää elänyt pitkään, vaan kuoli syyskuussa 1957 aivokuumeeseen shanghailaisessa sairaalassa.
Zhoun laulukieli oli mandariini. Hänen elämästään on tehty hongkongilainen televisioversio.
Lähteet
Aiheesta muualla
Kiinalaiset näyttelijät
Kiinalaiset laulajat
Vuonna 1918 syntyneet
Vuonna 1957 kuolleet
Seulonnan keskeiset artikkelit
|
87447
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Oselotti
|
Oselotti
|
Oselotti (Leopardus pardalis) on Etelä-, Keski- ja Pohjois-Amerikassa elävä pieni kissaeläin. Nimi oselotti tulee nahuatlin kielen sanasta ocelotl sekä azteekin kielen sanasta tlalocelot ja tarkoittaa peltotiikeriä (sanatarkasti peltojen suuri kissa).
Tuntomerkit
Oselotin ruumiin pituus on 55–100 senttimetriä, häntä on 27–45 senttimetriä pitkä. Aikuinen eläin on noin 7–18 kilogramman painoinen. Ruumiinrakenteeltaan oselotti muistuttaa ilvestä pitkine jalkoineen, hännän kuitenkin ollessa pitempi kuin ilveksellä. Oselotin turkin pohjaväri on kellanruskea, kuviot ovat tummanruskeita tai mustia. Siksi oselotti muistuttaa vähän leopardia. Vatsapuolen turkki on huomattavasti vaaleampi. Oselotin turkin kuviointi ja yleisvärisävy vaihtelevat suuresti elinympäristön mukaisesti. Oselotti on arka eläin ja kiipeilee taitavasti puissa. Oselotti on läheistä sukua myös pitkähäntäkissalle.
Levinneisyys
Oselotin levinneisyysalueeseen kuuluvat osa Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikkaa Arizonasta ja Texasista etelään aina Pohjois-Argentiinaan asti. Oselotti pitää sade- ja mangrovemetsistä, eikä se viihdy avoimessa maastossa.
Vielä 1950–1980-luvuilla oselotteja metsästettiin suuria määriä niiden kauniin turkin takia. Turkiskaupan säännöstely on sittemmin elvyyttänyt kantaa. Maailmanlaajuisesti oselotti ei ole uhanalainen, ja koko oselottikannan arviona on mainittu 800 000–1 500 000 yksilöä. Texasissa niitä on kuitenkin jäljellä enää alle 100.
Ravinto
Oselotti lähtee iltayöllä piilostaan metsästysretkilleen. Vaikka oselotti on hyvin taitava kiipeilijä, suurin osa ravinnosta koostuu maalla liikkuvista pieneläimistä. Oselotit voivat metsästää yksin tai puolison kanssa. Metsästäessä oselotit kommunikoivat naukumalla. Sen ravinto vaihtelee vuodenaikojen mukaan, mutta koostuu lähinnä hiiristä, rotista ja muista pienistä maankamaralla elävistä jyrsijöistä. Oselotti syö myös muun muassa kaniineja, käärmeitä, liskoja ja lintuja. Sadekausina se voi pyydystää myös kaloja ja maalla eläviä äyriäisiä, jotka runsastuvat näinä aikoina.
Oselotti pyydystää isompien kissaeläinten tapaan hiipien. Oselotille hajuaisti on hyvin tärkeä pyydystäessä, mutta sillä on myös erittäin hyvä hämäränäkö. Oselotti metsästää poikkeuksetta öisin.
Reviiri ja lisääntyminen
Oselotilla on kissaeläinten tavoin suhteellisen laaja reviiri. Kissaeläinten tapaan oselotti on myös suurimmaksi osaksi yksin elävä, vaikkakin se saattaa joskus jakaa lepopaikkansa toisen samaa sukupuolta olevan oselotin kanssa. Oselotti puolustaa reviiriään varsin raivokkaasti. Joskus nämä reviirikiistat johtavat toisen osapuolen kuolemaan, mikä on epätavallista kissaeläinten yhteydessä.
Pariutumisen jälkeen naaras etsii itselleen luolan, tyhjän puunrungon tai tiheän, mieluiten piikikkään pensaikon johon se tekee pesän. Naaras kantaa noin 70 päivää ja synnyttää keskimäärin 1,4 pentua (1–4). Pennut syntyvät syksyllä. Pennut ovat monien muiden kissaeläinten tavoin syntyessään sokeita. Emo imettää pentuja noin kahden kuukauden ajan, jonka jälkeen pennut saavat vain kiinteää ravintoa. Pennut itsenäistyvät kahden vuoden ikäisenä ja jättävät emon lähtien omille teilleen.
Lähteet
Kissaeläimet
Seulonnan keskeiset artikkelit
|
551307
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen%20Valtakunnan%20Urheiluliitto
|
Suomen Valtakunnan Urheiluliitto
|
Suomen Valtakunnan Urheiluliitto SVUL ry, lyh. SVUL toimi 1906–1994 Suomen suurimpana urheilun ja liikunnan keskusjärjestönä, jonka seuraaja Suomen Liikunta ja Urheilu perustettiin vuonna 1993. SVUL perustettiin nimellä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto, mutta otti myöhemmän nimensä 1961. Keskusjärjestöasemansa poistaessaan liitto oli noin 1,2 miljoonan henkilöjäsenen ja 4 300 jäsenseuran järjestö.
SVUL perustettiin virallisesti 11. maaliskuuta 1906, mutta aikaisemminkin jo 1800-luvun loppupuolella oli ollut yrityksiä suomalaisen urheiluliiton perustamiseksi. Viktor Damm yritti perustaa suomenkielisen työväen urheiluliiton vuonna 1897 ja Ivar Wilskman yleisen kaksikielisen urheiluliiton vuonna 1899, mutta molemmat yritykset epäonnistuivat. Kesäkuussa 1900 Wilskmanin johdolla pidetyssä kokouksessa perustettiin suomenkielinen Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto, mutta se ei saanut senaatin hyväksyntää, joten se joutui toimimaan epävirallisena. Liitto järjesti kuitenkin kaksi yleistä voimistelujuhlaa, 1900 Helsingissä ja 1903 Viipurissa. Liitto ei ollut niinkään kilpaurheilujärjestö, vaan se toimi yhdyssiteenä silloisille helsinkiläisille, tamperelaisille ja viipurilaisille urheiluseuroille. Nopeasti syntyi tarve määrittää kilpaurheilun säännöt ja oli myös halua saada liitosta kaksikielinen. Uuden liiton perustamisesta alettiin keskustella loppuvuodesta 1902. Vuoden 1905 suurlakko yhdisti kansaa sen verran, että Ivar Wilskman onnistui ajamaan läpi alkuperäisen ideansa kaksikielisestä liitosta. Alkuvuodesta 1906 suomenkielinen liitto lakkautettiin ja tilalle perustettiin kaksikielinen SVUL. Samalla kilpaurheilun asema vahvistui.
Historia
Toiminta Venäjän vallan aikana
SVUL pyrki ottamaan toimintaansa heti alussa mahdollisimman laajasti Suomen liikuntakulttuurin eri lajit. Liittoon tulivat ajankohdan näkyvimpinä urheilulajeina voimistelu, yleisurheilu, paini ja hiihto. Keskeinen elin SVUL:n toiminnassa oli toimitusvaliokunta, jossa puheenjohtajana toimi liiton puheenjohtaja Ivar Wilskman sen jälkeen Kaarle Majantie. Toimitusvaliokuntatoiminta ei ollut sopiva toimintamuoto kovin kauan urheilutoiminnan laajetessa. Työtaakka tuli liian suureksi keskitetylle mallille. Aktiivina toimijana uuden toimintamallin käyttöönotossa oli Lauri Pihkala. Niinpä vuodesta 1910 lähtien siirryttiin jaostohallintoon, jossa omina jaostoinaan olivat voimistelu, yleisurheilu, paini ja atletiikka sekä hiihto, luistelu ja pyöräily. Muodostui siis neljä urheilujaostoa. Jaostoista voimistelua johdettiin vuosina 1910–1914 Viipurista – Suomen silloinen voimistelukeskus näkyvimpänä seuranaan Viipurin Reipas. Vastaavasti yleisurheilujaoston sijaintipaikka vuosina 1910–1914 oli Tampere johtavana seurana Tampereen Pyrintö. Muut jaostot toimivat Helsingistä käsin, jonne voimistelu ja yleisurheilukin siirtyvät vuonna 1914. Painin vahvoiksi seuroiksi muodostuivat alkuvaiheessa helsinkiläiset Atleettiklubi ja Jyry.
Virallisesti vuonna 1906 luodun SVUL:n keskeisiä toimintamuotoja oli kansallisten mestaruuskilpailujen järjestäminen. Yleisurheilussa syntyivät Kalevan kisat, kun vuonna 1909 Henkivakuutusyhtiö Kalevan virkailijat lahjoittivat arvokkaan kunniapalkinnon, Kalevan maljan, josta tuli kiertävä parhaan yleisurheiluseuran palkinto. Yleisurheilun mestaruuskisat saivat nimensäkin palkinnosta eli alkoivat Kalevan kisat. Vuonna 1909 perustettu Helsingin Kisa-Veikot ottikin kahdeksan ensimmäistä kiinnitystä Kalevan maljaan vuosina 1910–1918. Voimistelun puolella vuotuisia näkyviä tapahtumia olivat yleiset voimistelujuhlat, joita järjestettiin joka kolmas vuosi. Ensimmäiset yksilökohtaiset voimistelun mestaruuskilpailut järjestettiin Viipurissa keväällä 1916.
Suomalaiset osallistuivat ensimmäisen kerran virallisiin olympialaisiin Lontoossa 1908. Kisoihin osallistumisessa SVUL:llä ja sen johdolla oli keskeinen rooli. Kisoihin osallistumisen rahoitus ja valmennus olivat SVUL:n päätehtäviä. Olivathan SVUL:n urheilumuodot, voimistelu ja yleisurheilu, keskeisimpiä suomalaisten osanoton urheilumuotoja. Varsinainen läpimurto suomalaisten osallistumisessa olympialaisiin tapahtui vuoden 1912 Tukholman kisoissa.
SVUL oli aluksi vahvasti ruotsinkielinen, mutta vähitellen suomenkielisten määrä SVUL:n johdossa kasvoi, joten ruotsinkieliset perustivat oman järjestönsä Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbundin (FSGI) vuonna 1912. Ruotsinkieliset olisivat halunneet, että SVUL ja FSGI olisivat toimineet tasa-arvoisina rinnakkaisliittoina, mutta SVUL suostui hyväksymään FSGI:n omaksi piirijärjestökseen. FSGI liittyi SVUL:ään vuonna 1914. FSGI:stä tuli vuonna 1917 Svenska Finlands Idrottsförbund (SFI). SVUL ja SFI riitautuivat 1930-luvulla ja SVUL jopa erotti SFI:n vuonna 1939. Tilanne rauhoittui 1940-luvun puolivälissä, jolloin SFI korvattiin Finlands Svenska Centralidrottsförbundilla. Sen seuroista tuli myös SVUL:n seuroja.
Toiminta itsenäisessä Suomessa sotien välisenä aikana
Suomalaisen urheilun järjestökentän kahtiajako
Suomen itsenäistymistä seurannut kansalaissota vaikutti suomalaiseen urheiluelämään ratkaisevasti – se jakoi suomalaisen urheiluliikkeen kahtia so. porvarillisiin, jotka toimivat edelleen SVUL:n alaisuudessa ja kapinallisiin punaisiin, joiden osallistuminen SVUL:n toimintaan pyrittiin estämään kansalaissodan päätyttyä. Erottaminen eteni SVUL:n piirien järjestäessä vuosikokouksiaan syyskaudella 1918. Käytännöksi muodostui se, että SVUL:n piirit erottivat seurat, jotka avoimesti olivat olleet mukana punakaartissa. Asian lopullinen päätös tapahtui 24. marraskuuta 1918, jolloin SVUL:n keskusjohdon enemmistön kannaksi muodostui se, että oli erotettava ne seurat, jotka osastoina olivat osallistuneet kapinaan sekä ne seurat, joiden jäsenistä puolet tai enemmän oli tuomittu kapinaan osallistumisesta. Lisäksi kansalaisluottamuksensa menettäneet oli erotettava.
Työväen urheilu irtautui SVUL:stä vuonna 1919, kun perustettiin Työväen Urheiluliitto, ja Suomen urheilu jakautui liittotasolla kahtia. Vuonna 1917 SVUL:ssä oli ollut 43 000 jäsentä, mutta TUL:n perustamisen jälkeen enää 22 000 jäsentä. Jatkossa SVUL kasvoi kuitenkin nopeasti TUL:ia suuremmaksi. SVUL:n ja TUL:n välit olivat rikkonaiset pitkään. Siinä missä ruotsinkieliset saatiin ”ruotuun”, TUL ei suostunut mihinkään yhteistyöhön. Se johti siihen, että TUL:n urheilijat eivät osallistuneet muun muassa olympialaisiin vaan 1920- ja 1930-luvuilla järjestettiin niin sanottuja työläisolympialaisia. Vasta kun Suomelle myönnetyt vuoden 1940 kesäolympialaiset lähestyivät, saatiin vuonna 1939 jonkinlaista sopua aikaiseksi. Vaikka kotikisat eivät toteutuneetkaan, solmivat SVUL ja TUL yhteistyösopimuksen elokuussa 1940. TUL:n urheilijat osallistuivat ensimmäisen kerran olympialaisiin vihdoin vuonna 1948 Lontoon kisoissa.
Suhde suojeluskunta- ja lottaliikkeeseen
SVUL:n urheilijat olivat olleet keskeisessä asemassa sisällissodassa Mannerheimin johtamissa hallituksen valkoisessa armeijassa. He kuuluivat sotilaina armeijassa keskeisen osan muodostaneissa suojeluskuntajoukoissa. Suojeluskuntaliikkeessä korostettiin liikunnan merkitystä, ja suojeluskuntien yhteyteen kevätkesällä 1918 perustettiinkin urheiluseuroja, jotka liittyivät SVUL:n jäseniksi. Suojeluskunnatkin ryhtyivät järjestämään omia urheilu- ja etenkin hiihtokilpailuja.
Pian tuli kysymykseksi määritellä suojeluskuntien ja urheilujärjestöjen, erityisesti suhde SVUL:oon. Lauri Pihkala esitti, että pienemmillä paikkakunnilla urheiluseurat voisivat sulautua osaksi suojeluskuntaa, kun taas suuremmilla paikkakunnilla oli vara pitää urheiluseurat ja suojeluskunta erillään. Suojeluskuntain ylipäällikkö kutsui voimistelunopettaja K. E. Levälahden puheenjohtajaksi komiteaan suunnittelemaan suojeluskuntien liikuntakasvatusta. Vuonna 1920 perustettiin suojeluskuntain yleisesikuntaan erityinen osasto liikuntakasvatuksen johtamista varten päällikkönään Levälahti.
Vaikka SVUL:n puolella oli aluksi epäilyksiä hajaannuksesta, tilanne kehittyi luottamukselliseksi järjestöjen välillä. Suojeluskuntien johtajakasvatus, kilpailutoiminta ja yleinen koulutus tukivat välillisesti myös SVUL:n toimintaa. Vallitsi siis eräänlainen personaaliunioni järjestöjen välillä. Suojeluskuntien liikuntakasvatukseen kuuluivat voimistelu, hiihto, pesäpalloilu, murtomaajuoksu, suunnistus ja poikaurheilu.
Naisten maapuolustushenkisen Lotta Svärd-järjestö perustettiin 1919. Aluksi naisjärjestön liikunta-asiat olivat järjestäytymättömiä, mutta vuodesta 1924 lähtien otettiin käyttöön hiihto- ja kävelykuntoisuusmerkit. Myöhemmin liikuntatoimintaan liitettiin voimistelu, pesäpalloilu, yleisurheilu ja soutu. Lotta Svärd-järjestön työ naisten liikuntakulttuurin hyväksi oli ennen kaikkea harrastusta herättävää eli aktiivisuus koitui SVUL:n hyväksi.
Menestystä olympialaisissa, mutta osallistuminen kyseenalaistetaan
Olympialaisten menestysvuosina 1912–1936 SVUL:lla ja sen urheilujaostoilla oli keskeinen rooli luoda valmennustyöllään menestys Suomen joukkueelle. SVUL:lla ja sen urheilujaostoilla oli ollut Tukholman vuoden 1912 aikaisessa Suomen olympialaisessa komiteassa vain kaksi edustajaa, johon 1920-luvun alussa tuli kahden edustajan lisäys. Valmennustyön rahoituskin tapahtui pääosin urheiluliittojen ml. SVUL:n omalla vastuulla. Vasta vuonna 1932 rahoituskäytäntöön tuli muutos eli olympiakomitea myönsi lajiliitoille avutuksia valmentautumiseen. Harjoittelun päärahoittaja siinäkin tilanteessa oli edelleen SVUL. Olympialaisiin osallistumisen suhteen 1920-luvulla Suomessa oli myös kiistaa. Vuoden 1920 Antverpenin kesäkisoihin nosti keskustelua SVUL:n vuosikokouksessa vuonna 1920, koska jotkut edustajat – Aksel Ek ja Lauri Pihkala etunenässä – olisivat luopuneet olympialaisiin osallistumisesta, koska saksalaiset eivät saaneet osallistua kisoihin. Vuonna 1928 puuhattiin jälleen olympialakkoa ennen Amsterdamin kisoja puuhamiehinä Lauri Pihkala, Viljo. J. Penttala ja Yrjö Salminen. Tavoite heillä oli vaikuttaa Suomen liikuntakulttuurissa muuhunkin kuin huippu-urheiluun. Alustava päätös olympialakosta kuitenkin lopulta peruttiin.
SVUL sai ensimmäisen kunniapuheenjohtajan vuoden 1924 liittokokouksessa, jolloin liiton perustaja ja monivuotinen puheenjohtaja Ivar Wilskman nimittiin tähän kunniatehtävään. SVUL:n puheenjohtaja vaihtui jo aiemmin, kun Majantie pyysi eroa pääkaupungista muuton takia, hänen seuraajakseen valittiin Aksel Ek, yleisurheilutaustainen urheilumies, joka oli ollut SVUL:n järjestötyössä jo 1910-luvulta lähtien. Hän toimi tehtävässä vuoden 1925 loppuun ja uudelleen vuoden 1927 lopulta vuoden 1931 loppuun. Puheenjohtajana välillä 1925–1927 toimi voimistelunopettaja, suojeluskuntajärjestön kapteeni Kustaa Emil Levälahti. Levälahti vetäytyi liiton johdosta 1927, kun Lauri Pihkalan esitys olympialaisista poisjäämisestä vuonna 1928 hyväksyttiin SVUL:n liittohallituksessa.
Mukana urheilulaitosten rakentamisessa
Lauri Pihkalan suurena tavoitteena oli aikaansaada SVUL:n oma Suomen urheiluopisto. Ajatusta hän oli jo markkinoinut 1910-luvulla. Itsenäisyyden alkuvuosina asia sai lisää vauhtia. Urheiluopisto aloitti ensin kurssimuotoisena eri puolilla Suomea vuodesta 1925 alkaen. Ensimmäiseksi johtajaksi nimitettiin voimistelunopettaja Akseli Kaskela vuodesta 1928 alkaen. Lopulta urheiluopistokin saa sijoituspaikan, joksi valittiin Heinolan pitäjän Vierumäki. Urheiluopiston vihkiäiset pidettiin 13.6.1937. Toinen suuri urheilulaitos, jonka perustamisessa SVUL:lla oli myös tärkeä roolissa, oli stadionin rakentaminen Helsinkiin. Sitä varten perustettiin Stadion-säätiö syksyllä 1927, jossa SVUL oli yhtenä mukana olleista urheilujärjestöistä.
SVUL siirtyy erikoisliittorakenteeseen
SVUL:n toiminnan keskeisimpiin muutoksiin kuului 1930-luvun alussa siirtyminen erikoisliittoihin. Asia oli ollut esillä SVUL:n sisällä jo 1920. Asian esitteli silloin Kustaa Emil Levälahti. Asiaa käsiteltiin jo vuonna 1929, mutta esitys hävisi SVUL:n liittohallituksen äänestyksessä. Asiaa ajoivat tarmokkaasti erityisesti varatuomari, SOK:n silloinen johtaja ja myöhempi toimitusjohtaja ja vuorineuvos Väinö Niiniluoto. Niiniluoto oli ollut SVUL:n voimistelujaoston puheenjohtajana ja valittiin vuoden 1932 alusta SVUL:n puheenjohtajaksi. Niiniluodon lisäksi erikoisliittoratkaisua ajoivat muun muassa yleisurheilujaoston puheenjohtaja Urho Kekkonen. Vaihtoehtoja oli kaksi eli erikoisliitot, joille SVUL:n myös rahavarat siirrettäisiin jäsenäärän mukaisesti tai erikoisliitot SVUL:n säilyttäessä rahavarat. Äänestyksen jälkeen syksyllä SVUL:n liittokokous hyväksyi jälkimmäisen ratkaisun.
Erikoisliittoratkaisuun päädyttiinkin vuodesta 1932 alkaen, jolloin SVUL:iin liittyivät yleisurheilua edustava Urheiluliitto, Voimisteluliitto, Hiihtoliitto, Pesäpalloliitto, Painiliitto, Poikaurheiluliitto ja Pyöräilyliitto. Ajankohtaa voidaan pitää myös merkkipaaluna, sillä tähän ajankohtaan liittyy uuden urheilujohtajasukupolven esiinmarssi SVUL:n ja sen alaisiin lajiliittoihin.
Olympialaiset Suomeen – SVUL:n ja TUL:n yhteistyö
SUL:n puheenjohtaja silloinen Kallion hallituksen oikeusminisetri Urho Kekkonen esitti eduskunnassa marraskuussa 1936 toivomuksen, että TUL voisi sopia SVUL:n kanssa yhteistoiminnasta. Tätä voidaan pitää lähtölaukaksena TUL:n ja SVUL:n vuoden 1940 olympialaisia koskevan yhteistyön rakentamisessa. Maaliskuussa 1937 virkaanastuneen uuden maalaisliittolaisen presidentti Kyösti Kallion myötä maahan muodostettiin A. K. Cajanderin johtama punamulta eli maalaisliittolais-sosiaalidemokraattinen hallitus. Tämän myötä edellytykset TUL:n ja SVUL:n yhteistyölle paranivat.
TUL:n entinen puheenjohtaja T. H. Vilppula ja SVUL:n puheenjohtaja J. W. Rangell neuvottelivat jo tammikuussa 1938 yhteistyömahdollisuuksista. Molemmat osapuolet nimesivät edustajat laatimaan yhteistyösopimusta. Sopimusluonnos koski olympia- ja maaotteluedustusta, paikallisia seuraotteluita ja yhteisiä juhlatilaisuuksien esityksiä.
Kun Suomi ja Helsinki saivat heinäkuussa 1938 tehdyllä päätöksellä kesäolympialaisten järjestämisoikeuden, SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta joutuivat uuteen vaiheeseen. Vaikka kisa-anominen oli puhtaasti porvarillinen saavutus, TUL ja koko vasemmisto tervehtivät kisojen saamista ilolla. Vasemmistolehdistökin suhtautui kisojen saamiseen myönteisesti. Syksyn 1938 aikana TUL:ssa käsiteltiin sopimusluonnosta, mutta helmikuussa 1939 se hylättiin TUL:ssä. Nyt tilanteen TUL:ssä ottivat haltuun demaripoliitikot ministeri Väinö Tannerin johdolla. Tannerin esiintymisen jälkeen TUL:n edustajat taipuivat yhteistyöhön, vaikka alun perin yhteistyöesitys oli hylätty. TUL ei suostunut kuitenkaan seurojen ja piirien välisiin yhteistyökilpailuihin, joka oli ollut alkuperäisessä ehdotuksessa.
Yhteistoimintaesityksen käsittely siirtyi nyt SVUL:n puolelle. SVUL:n puheenjohtaja Rangell suositteli yhteistyösopimuksen hyväksymistä TUL:n hyväksymässä muodossa. SVUL:n liittokokous hylkäsi "typistetyn ehdotuksen" huhtikuussa 1939. Tämän johdosta SVUL:n puheenjohtaja Rangell erosi. Rangell pyysi eroa myös Suomen olympiakomiteasta. Asia näytti ajautuneen umpikujaan. Näkyviin vastustajiin mediassa kuuluivat Suomen Urheilulehti ja Uusi Suomi. Niiden mielestä TUL:n vastahakoista apua ei tarvittu. Suomen Urheilulehti totesi, että yhteistoiminta ja olympiakisat oli sekoitettu toisiinsa aiheettomasti. Kekkosta ja Rangellia sekä heidän yhteistyöhalukkuuttaan TUL:n suuntaan urheilussa arvosteli erityisesti äärioikeisto eli IKL:n lehdistö. Heidän lehdistönsä mukaan TUL:n edustajien tilalle oli löydettävissä riittävästi urheilijoita.
SVUL:n työvaliokunta tarttui tässä vaiheessa asiaan. Se ehdotti yhteistyötä TUL:n suuntaan vajaa viikko liittokokouksen jälkeen. Sen mukaan päätettiin ehdottaa TUL:lle, että se myötävaikuttaisi olympiakisojen järjestelyissä ja päästäisi jäseniään näihin kisoihin. SVUL:n neuvottelijoina tilanteessa olivat Toivo Aro, Tauno Aarre ja Viktor Smeds. Ehdotuksen jälkeisenä päivänä 21. huhtikuuta 1939 TUL suostui yhteistyömalliin. Valintakilpailuja varten asetettaisiin erityinen toimikunta, jossa TUL olisi tasaveroinen SVUL:n kanssa. Rangellkin katsoi edellytysten näin muututtua voivansa jäädä SVUL:n ja olympiakisojen järjestelytoimikunnan johtoon.
SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta käynnistettiin elokuussa 1939, jolloin luotiin erityinen yhteistyötoimikunta eri urheilualoja varten. Heinäkuussa oli aloitettu vastaava toiminta jo Suomen Palloliiton ja TUL:n välillä.
Sodanjälkeinen aika
Vasemmiston nousu ja SVUL puolustuskannalla
Elokuussa 1940 solmittu yhteistyösopimus SVUL:n, TUL:n, Palloliiton ja SFI:n välillä oli kestänyt sotavuodet. Sopimus takasi kaikkien keskusjärjestöjen urheilijoille oikeuden edustaa Suomea. Kansainvälisestä yhteistyöstä vastasivat kuitenkin erikoisliitot ml. SVUL:n silloiset 11 erikoisliittoa. Syyskuussa 1944 päättynyt jatkosota ja sen jälkeinen poliittisen tilanteen muuttuminen heijastui myös urheiluun. Marraskuussa 1944 rauhansopimuksen perusteella lopetetun suojeluskuntatoiminnan varoja ja omaisuuksia siirtyi SVUL:n alaiseen toimintaan, koska osa suojeluskuntien urheiluseuroista liittyi nimeä muuttaen SVUL:n alaisiin erikoisliittoihin. Lisäksi useita suojeluskuntatoiminnassa mukana olleita henkilöitä siirtyi SVUL:n työntekijöiksi muun muassa sen piiritoimintaan. Asia henkilöityi erityisesti sodan aikaisen pääministerin Jukka Rangellin tapauksessa. Rangell oli valittu kesäkuussa 1945 jatkamaan SVUL:n johdossa, mutta ajankohdan poliittinen paine pakotti Rangellin vetäytymään.
TUL:nkin toiminta muuttui merkittävästi sodan jälkeen. Kommunistisen liikkeen tultua lailliseksi toimijaksi maanalaisen vaiheen jälkeen, sen kannattajat tulivat aktiivisti mukaan TUL:n toimintaan. TUL:n jäsenmäärän kasvu ja poliittisen vasemmiston kannatuksen kasvu aikaansaivat sen, että TUL irtisanoi syksyllä 1946 vuodesta 1940 voimassa olleen yhteistyösopimuksen. TUL:llä oli halu päästä vaikuttamaan SVUL:n alaisten erikoisliittojen siihen asti hoitamiin kansainvälisiin yhteyksiin. SVUL lajiliittoineen oli tilanteessa puolustuskannalla ja joutui antamaan myönnytyksiä TUL:lle. Maaliskuussa 1947 solmittu yhteistoimintasopimus toi keskusliittojen väliseksi uudeksi elimeksi yhteistoimintaneuvoston ja lajikohtaiseksi yhteistyövaliokunnat. Erikoisliittojen aiemmin hoitamat kansainvälisiä kilpailuja koskevat neuvottelut siirtyivät ao. lajikohtaisille valiokunnille. Osana yhteistyösopimusta sen alkuun kirjattiin osapuolien velvollisuus neuvotella myös valtakunnan liiton mahdollisuudesta. Yhteistyösopimus oli voimassa vuoden 1950 tammikuun puoliväliin saakka.
Kesä-heinäkuun vaihteessa 1947 järjestettiin 1. Suomen Suurkisat pääosapuolina SVUL ja Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto. Tapahtumaan osallistui yli 50 000 osanottajaa. Ulkopuolelle urheilujärjestöistä jäivät vain TUL ja Palloliitto. Tapahtuman järjestelytoimikunnan puheenjohtajana oli Akseli Kaskela ja pääsihteerinä Lauri Santala. Myöhemmin tarkasteltuna Suurkisat nähtiin suomalaisten 1950-luvun urheiluharrastukseen positiivisesti vaikuttaneena tapahtumana.
SVUL lajiliittoineen saa valtaansa takaisin TUL:ltä
Äärivasemmiston, kommunistien ja kansandemokraattien, sisäpoliittisen aseman heiketessä kesän 1948 eduskuntavaalien seurauksena SVUL irtisanoi vuoden 1948 lopulla yhteistoimintasopimuksen. SVUL:n johtohenkilöt pitivät sitä "TUL:lle kohtuuttoman edullisena". SVUL puheenjohtajansa Karikosken ja varapuheenjohtajansa Kaskelan johdolla vaati uutta yhteistoimintasopimusta, jossa SVUL:n erikoisliitoilla olisi määräysvalta kansainvälisten suhteiden hoidossa. Urheilujärjestönäkin SVUL oli saanut painoarvoa, koska sen jäsenmäärä oli kasvanut lähes kolminkertaiseksi vuodesta 1944 vuoteen 1950 sen ollessa vuonna 1950 320 695. Samalla erikoisliittojen määrä oli kasvanut 11:stä 16:een. Sopimus saatiinkin Helsingin kaupunginjohtajien Eero Rydmanin ja Erik von Frenckellin toimiessa sovittelijoina. Kaupunginjohtajille asian ratkaisu oli tärkeä, koska Helsinki oli järjestämässä tulevia kesäolympialaisia heinäkuussa 1952. 20. helmikuuta 1950 allekirjoitettu sopimus palauttikin kansainvälisten suhteiden hoidon lajikohtaisilta yhteistoimintavaliokunnilta SVUL:n erikoisliitoille.
Helsingin kesäolympialaisiin SVUL Suomen suurimpana keskusjärjestönä osallistui monella tavalla. Kisojen järjestelytoimikunnassa SVUL:n edustajia olivat Akseli Kaskela, Lauri Miettinen, Aaro Tynell ja Yrjö Valkama, joista Kaskela oli järjestelytoimikunnan I varapuheenjohtaja ja Valkama kisojen urheilujohtaja. Kisojen keskuskanslian päällikkö oli Kallio Kotkas. Niin kilpailujen valmistelutehtävissä kuin toimitsijoina oli SVUL:sta sen jäsenliitoista, piireistä ja seuroista yli puolet kokonaismäärästä.
Urheilujärjestöjen sisäiset ja väliset riidat – kansainvälinen yhteistyö pelivälineenä
Koko 1950-luvun julkisuudessa käytiin keskustelua Suomen urheilun eheyttämisestä eli valtakunnanliitosta. SVUL otti asian pysyvästi asialistalle. Valtakunnanliitto olisi ratkaissut kipeänä julkisuudessa olleen eri keskusliittoihin kuuluneiden urheilijoiden edustusoikeuden. SVUL esitti syksyllä 1952, että "valtakunnan liitto voitaisiin muodostaa vain sekä taloudellisesti että järjestöllisesti itsenäisten erikoisliittojen pohjalta. Ratkaisuun olisi koetettaava saada mukaan myös kaikki keskusliittojen ulkopuolella olevat erikoisliitot, kuten Palloliitto." SVUL:n sisällä muodostui valtakunnanliitolle kaksi linjaa, vahvan keskusliiton kannattajat ja vahvojen erikoisliittojen kannattajat. Edellistä kannatti uudelleen puheenjohtajaksi vuoden 1951 alusta valittu Jukka Rangell ja jälkimmäistä varapuheenjohtaja Kaskela. Asian ratkaisemista vauhdittivat myös kansainväliset lajiliitot ja Kansainvälinen olympiakomitea, jotka halusivat selkeyttä kansallisissa lajiliittotoimijoissa. Suomen tilanne näytti kansainvälisesti epäselvältä.
SVUL:n johdossa puhkesi tammikuussa 1956 avoin poliittinen kriisi, kun joukko SVUL:lilaisia urheilujohtajia asettui julkisesti tukemaan Urho Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi. Tukijoihin kuuluivat muun muassa SVUL:n vuonna 1954 valittu puheenjohtaja Kauno Kleemola, SUL:n puheenjohtaja Reino Piirto, Painonnostoliiton puheenjohtaja Bruno Nyberg ja SUL:n liittovaltuuston puheenjohtaja Kalle Kaihari. Toukokuun 1956 liittokokouksessa paheksuttiin heidän antamaansa julkista tukea Kekkoselle. Sitä pidettiin "urheiluväen keskuudessa harjoitettuna poliittisena propagandana". Toisaalta varapuheenjohtaja Kaskela oli ollut kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana. Kokouksessa syrjäytettiin Piirto SVUL:n varapuheenjohtajan paikalta ja korvattiin Kaskelalla. Tilanne ilmensi vastakkainasettelua, joka oli syntynyt suojeluskuntataustaisten kokoomussuntautuneiden ja Kekkosta tukevien maalaisliittoa lähellä olevien SVUL-johtajien välillä. Presidentiksi valittu Kekkonen suuttui kannattajiinsa kohdistuneesta ajojahdista niin syvästi, että palautti kaikki SVUL:lta saamansa kunniamerkit ja muut huomionosoitukset.
Valtakunnanliittoasia ei kuitenkaan edennyt SVUL:n ja TUL:n välisenä asiana, vaan aloitteen ottivat erikoisliitot – etunenässä itsenäinen Palloliitto. Tilanne ratkesi niin, että lähes kaikki TUL:n palloliiton sarjoissa yhteistyövaliokunnan sopimuksilla pelanneet jalkapalloseurat liittyivät Palloliton jäseniksi huhtikuussa 1955. Muiden SVUL:n erikoisliittojen, kuten SUL:n kanssa, päädyttiin kesälla 1955 yhteistoimintasopimukseen, jossa TUL:n yleisurheilujaosto liittyi SUL:n jäseneksi. Vastaavanlaisia sopimuksia tehtiin sitten muidenkin SVUL:n erikoisliittojen kanssa. Ratkaisut takasivat sen, että Suomen olympiajoukkueessa helmikuun 1956 Cortinan ja marras-joulukuun 1956 Melbournen kisoissa oli kaikkien keskusliittojen urheilijat käytettävissä.
1950-luvun lopulla oman värikkään vaiheensa toi TUL:n hajoaminen ja TUK:n syntyminen. Taustalla oli 1950-luvun TUL:n puheenjohtajan Väinö Leskisen vahva toiminta valtakunnan liiton synnyttämiseksi. Väinö Leskinen SDP:n keskeisenä poliitikkona oli mukana puolueen hajaantumisessa, jossa yhtenä ulottuvuutena oli useiden SDP-johtoisten seurojen ja urheilijoiden irtautuminen TUL:stä ja liittymisenä SVUL:n erikoisliittoihin kesästä 1956 alkaen. Näin entisiä seuroja oli SVUL:n lajiliittojen jäseninä ja TUL:n urheilujaostojen kautta SVUL:n lajiliittojen sarjoissa ja kilpailuissa. Tilanne ei tyydyttänyt TUL:ää, joka sanoi irti yhteistyösopimuksen SVUL:n lajiliittojen kanssa kesällä 1959. Irtisanomispäätös vauhditti TUK:n järjestöllistä virallistamista, joka tapahtui joulukuussa 1959.
Sopimukseton tilanne oli hankala sen vuoksi, että edessä oli olympiavuosi 1960 eli Squaw Valleyn talviolympialaiset ja Rooman kesäolympialaiset. Neuvotteluissa päästiin joulukuussa 1959 siihen, että TUL:n urheilijoita varten perustettiin "Olympia-60"-niminen seura, johon liittyvät olympiaehdokkaat ja seura edelleen tarvittaviin lajiliittoihin. Tämän mukaisesti Squaw Valleyn kisoissa kilpaili TUL:stä pikaluistelija Juhani Järvinen. SVUL:n lajiliittojen asenne tiukentui vielä, kun TUK perustettiin ja sen jäsenseurat liittyivät SVUL:n lajiliittoihin ja Palloliittoon. Rooman kisoja ajatellen lajiliitot vaativat, että Olympia-60 liittyy lajiliittoihin. TUL ei tätä hyväksynyt, vaan halusi katsastusten kautta olympialaisiin valitut liittyvän Olympia-60:n kautta lajiliittoon. Tilanne ajatui umpikujaan, koska yhteisiä katsastuksia ei saatu järjestettyä. SVUL:n lajiliitoista tiukinta linjaa vetivät paini puheenjohtajanaan Arvo Himberg ja voimistelu puheenjohtajanaan Erkki Palolampi. Entisenä urheilujohtajana presidentti Kekkonen pani arvovaltansa asian ratkaisemiseksi vielä kesällä 1960 kutsumalla SVUL:n johtajat sovintoneuvotteluun, mutta SVUL:n lajiliitot hylkäsivät presidentin sovintoesityksen.
SVUL:n kasvun aika – sopu huippu-urheilun järjestelyissä
Valtakunnanliittoajatusta kehitteli usea henkilö. SUL:n silloinen puheenjohtaja Reino Piirto toi ehdotuksensa Suomen Urheilun Keskusliitosta (SUK) käsittelyyn kesällä 1960. Sen mukaan seurat olisivat keskusjärjestöjensä alaisuudessa, mutta muu osa keskusliittoa olisi yhteinen. Asia raukesi lähinnä TUL:n kielteiseen kantaan., Syksyllä 1960 valtioneuvosto asetti urheilujärjestöistä kootun komitean puheenjohtajanaan Kauno Kleemola ratkaisemaan yhteistyömallia ja edustuskysymystä. Komitean työ oli tulokseton. SVUL:n uusi puheenjohtaja Kaskela teki SVUL:n puolella omia järjestelyjään jäsenliittojen ja uuden keskusjärjestön TUK:n kanssa. Lopputulos oli, että marraskuussa 1961 SVUL otti uuden nimen "Suomen Valtakunnan Urheiluliitto" kuvaamaan pitkän tähtäimen valtakunnanliittotavoitetta. Muutama ulkopuolella ollut lajiliitto liittyi samassa yhteydessä SVUL:ään, jonka jäsenliittomäärä nousi näin 20:een. Keväällä 1961 SVUL ja TUL pääsivät sopuun edustusurheilusta. Sen mukaan muodostui TUL:n osallistuminen SVUL:n lajiliittojen toimintaan ns. kilpailujäsenyysmallilla. Näin osapuolet olivat perääntyneet tiukoista asenteistaan, jotka vuonna 1959 olivat olleet vallalla. Lopullisesti yhteistyösopimus SVUL:n ja TUL:n välillä solmittiin kesäkuussa 1966.
Solmitun yhteistyösopimuksen jälkeen urheilun eheytysrintamalla vallitsi muutaman vuoden hiljaiselo. Kilpailuyhteistyö erikoisliittojen ja TUL:n kesken sujui melko hyvin. SVUL:n kanta valtakunnanliittoon oli selkeä ja muuttumaton. Aloitteita SVUL ei asiasta kuitenkaan tehnyt.
SVUL:n asema keskeisimpänä keskusliittona ja toimijana tuli esille selvästi 1960-luvulla. Näkyvimpänä tapahtumana oli kesäkuussa 1966 järjestetyt III Suomen Suurkisat Helsingissä. Suurkisojen aikaan SVUL:ssa oli 36 lajiliittoa, 2 294 seuraa ja 609 450 jäsentä. SVUL:n rooli lajiliitojen kouluttajana oli tänä aikana saanut entistä suuremman roolin. Vuonna 1957 oli perustettu koulutustoimikunta ja vuonna 1967 koulutusosasto. Keskeinen koulutuspaikka oli SVUL:n omistama Suomen urheiluopisto Vierumäellä.
1960-luvun lopulla SUL:ssa eli SVUL:n suurimmassa lajiliitossa pohdittiin mahdollisuutta erota SVUL:sta ja toimia keskusjärjestöstä riippumattomana erikoisliittona kuten Suomen Palloliitto. Piiriorganisaation ylläpito tuli SUL:n sisäisessä arvioinnissa kriittiseksi ja kalliiksi kysymykseksi. Asia siis hylättiin. Tosin se tuli uudelleen esille 1970-luvun puolivälissä Suomen yleisurheilun menestyksen päivinä Yrjö Kokon puheenjohtajakaudella. Asia nousi uudelleen esille vielä vuonna 1985 SUL:n silloisen toimitusjohtajan Rolf Haikkolan nostaessa asian vielä esille.
Urheilupolitiikasta liikuntapolitiikkaan
Vasemmiston voitettua vuoden 1966 eduskuntavaalit uusi suuntaus asetti haasteita myös urheilujärjestöille. SVUL vahvana porvarillisena keskusjärjestönä joutui tässä kritiikin kohteeksi. Presidentti Kekkonen piti kuuluisaksi tulleen niin sanotun sporttipuheen Jyväskylän yliopistossa vuonna 1971. Siinä hän tarkasteli urheilun tilaa ja antoi isän kädestä:
Valtion urheiluneuvoston aloitteesta luotu toimikunta perusti vuoden 1971 alussa "urheilun keskusorganisaatiosuunnittelun neuvottelukunnan" (UNK), jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Paavo Seppänen. Alun perin UNK:n oli saatava työnsä valmiiksi vuoden 1971 loppuun mennessä, mutta aika osoittautui liian lyhyeksi. UNK julkisti ensimmäisen sopimusesityksen marraskuussa 1971 ja toisen joulukuussa 1972. Tavoitteeksi asetettu Suomen Urheilun Keskusjärjestö osoittautui mahdottomaksi toteuttaa. SVUL kannatti vahvaa keskusjärjestöä ja vastusti erikoisliittojen riippumattomuutta. Myönteisimmin Seppäsen malliin suhtautuivat TUK ja Suomen Palloliitto. TUL:ssä esiintyi sisäisiä mielipide-eroja, sillä kansandemokraatit torjuivat esitykset jyrkästi, sosiaalidemokraateissa osa puolesta ja osa vastaan sekä poliittisesti kansandemokraattien ja sosiaalidemokraattien välissä toimineet TPSL:n edustajat lopulta vastaan. Tämän jälkeen urheilupoliittista kokonaisratkaisua ei 1970-luvulla käsitelty, vaan TUL:n ja TUK:n yhdistymisneuvottelut olivat keskeisin toiminnan kohde. Ne päättyivät TUK:n seurojen liittymiseen TUL:oon vuosikymmenen lopussa.
SVUL:n keskusliittokauden päättyminen – Suomen urheilun eheytyminen
SVUL:n puheenjohtaja kauppaneuvos Jukka Uunilan aikana 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa yritettiin jälleen vakavasti SVUL:n ja TUL:n yhdistämistä. Eheytyksen lähtölaukauksen ampui Uunila SVUL:n liittokokouksessa 9. joulukuuta 1989. Sen mukaan ”suurimmat keskusjärjestöt SVUL ja TUL ryhtyvät välittömästi käymään keskusteluja yhden, kaikkia koskevan valtakunnallisen urheiluorganisaation perustamisesta.” Tästä käynnistynyt eheytymisprosessi kesti neljä vuotta aina 19. joulukuuta 1993 asti, jolloin SVUL:n liittokokous päätti organisaationsa alasajosta keskusliittona 31. maaliskuuta 1994 mennessä.,
Yhdentymisen liikkeellelähtö vuosina 1990–1991 oli nihkeä. TUL ja sen silloinen puheenjohtaja Matti Ahde lähtivät siitä, että TUL jää elämään urheilun saralla. Ainoastaan kilpa- ja huippu-urheilu siirretään uuden yhteisen perustettavan järjestön vastuulle. Eheytymisen teki vielä mutkikkaammaksi vuoden 1992 aikana paljastuneet SVUL:n taloussotkut. Niissä leimautui erityisesti silloinen SVUL:n pääsihteeri Mauri Oksanen. SVUL:lle oli 1980-lopun kasinopelaamisessa syntynyt useamman sadan miljoonan velkataakka. SVUL:lla oli lopputilinpäätöksessään velkaa 350 miljoonaa markkaa.
Eheytymisessä oli ensi vaiheessa vuoden 1990 lopulla keskeisenä hahmona Carl-Olaf Homén, jonka johdolla saatiin ensimmäinen työryhmäehdotus uudesta yhteisestä keskusjärjestöstä. Toinen olennainen henkilö ehetystoiminnassa oli valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja valtioneuvos Harri Holkeri. Hän ilmoitti, että Suomen urheilun päällekkäisyydet pitää lakkauttaa. Välineenä hänellä oli ns. pyöreän pöydän neuvottelut. Tammikuussa 1992 otettiin pitkä askel uuteen yhteisöön. Silloin 86 valtionapua saavaa urheilujärjestöä allekirjoitti Holkerin esittelemän yhdentymisen aiesopimuksen. TUL ei halunnut osallistua neuvotteluihin, joissa suunniteltiin sen lakkauttamista tai yhdistämistä SVUL:ään. Lisäksi se halusi lisäselvyyttä SVUL:n taloussotkuista. Talousasioiden selvittämiseksi valtioneuvosto nimitti keväällä 1993 selvitysmieheksi Hiihtoliiton silloisen puheenjohtajan Eino Petäjäniemen. Sen mukaan Veikkauksen säästövaroista SVUL:n lajiliitot, Suomen urheiluopisto Vierumäellä ja TUL saivat yhteensä 27,9 miljoonaa markkaa. Näin SVUL vältti konkurssin., Urheilun uusi yhteisö Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU) perustettiin 16. marraskuuta 1993. SVUL jäi uuden yhteisön ulkopuolelle ja päätti omassa liittokokouksessaan 19. joulukuuta 1993 aloittaa SVUL:n keskusjärjestöaseman alasajon maaliskuun loppuun 1994 mennessä. Samassa tilaisuudessa pitkäaikainen SVUL:n puheenjohtaja Jukka Uunila luopui tehtävästään.
SVUL on edelleen yhdistysrekisterissä, ja se on Suomen olympiakomitean jäsen.
SVUL:n puheenjohtajat
Ivar Wilskman 1906–1914
Kaarle Majantie 1914–1919
Aksel Ek 1919–1924, 1928–1931
Kustaa Levälahti 1925–1927
Väinö Niiniluoto 1932–1934
Jukka Rangell 1934–1945, 1951–1954
Väinö Karikoski 1945–1951
Kauno Kleemola 1954–1960
Akseli Kaskela 1960–1971
Erkki Kivelä 1972–1981
Jukka Uunila 1982–1993
Heino Avikainen 1993–2005
Martti Huhtamäki 2005–2013 (ainakin)
SVUL:n sihteerit ja pääsihteerit (vuodesta 1952)
Aarne R. Lang 1914–1919
Ranne Roni 1919–1920
Väinö Kaarna 1920–1921
Lauri Santala 1921–1952
Kallio Kotkas 1952–1962
Aaro Laine 1963–1972
Mauri Oksanen 1973–1994
SVUL:n liittovaltuuston puheenjohtajat
Kalle Kaihari 1953–1957
Erkki Kivelä 1969–1971
Kosti Rasinperä 1972–1977
Hannu Koskivuori 1978–1985
Pertti Tuomala 1986–1994
Jäsenmäärän kehitys
SVUL:n elo oli jatkuvaa kasvua. Kovinta kasvuaikaa oli 1960-luku, jolloin vuosikymmenen alussa erikoisliittoja oli SVUL:n jäsenenä 17 ja vuosikymmenen lopussa 37. Suurimmillaan erikoisliittojen jäsenmäärä on ollut 54. Seurojen määrä alun 17:stä kasvoi huimaa vauhtia. 2 000 seuran raja meni rikki vuonna 1966, josta määrä tuplaantui vielä 1990-luvulle tultaessa.
Lähteet
https://docs.google.com/file/d/0BytjonVotVzXVWhfRjB2T2dZMnc/edit?pli=1
Viitteet
Entiset suomalaiset urheilujärjestöt
|
1086773
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Silvaplanersee
|
Silvaplanersee
|
Silvaplanersee (, ) on Kaakkois-Sveitsissä, Graubündenin kantonissa sijaitseva järvi. Inn (, paikallisesti ) laskee järven kautta Champfèrersee-järveen. Silvaplanersee on yksi Engadininlaakson neljästä järvestä. Muut ovat Silsersee, Champfèrersee ja Sankt Moritzersee.
Silvaplanersee sijaitsee Silvaplanan ja Sils im Engadin/Segl -nimisen kunnan alueella.
Lähteet
Viitteet
Sveitsin järvet
Tonavan vesistö
Graubünden
|
973867
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Utkina%20dat%C5%A1a
|
Utkina datša
|
Utkina datša () on Pietarissa Ohtajoen ja siihen laskevan Okkervilin yhtymäkohdassa sijaitseva klassistinen rakennusmuistomerkki. 1790-luvulla pystytetyn esikaupunkihuvilan suunnittelijaksi on arveltu Nikolai Lvovia.
Afokleja Poltoratskajaa varten rakennettu huvila kuului vuodesta 1829 lähtien ruhtinatar Zinaida Šahovskajalle (toisessa avioliitossa Utkina). Rakennuksen keskuksen muodostaa kupolin ja doorilaisen pylväikön koristama pyöreä sali, johon liittyy kulmittain kaksi siipeä. Kaarenmuotoinen piharakennus päättyy kahteen symmetriseen paviljonkiin.
Vuoden 1873 jälkeen huvilassa toimi hyväntekeväisyyslaitoksia ja sairaaloita. 1930-luvun lopussa osa huoneista muutettiin asunnoiksi, ja muissa tiloissa toimi virastoja. Vuonna 2011 Pietarin kaupunki päätti myydä huonokuntoisen suojelurakennuksen sijoittajalle.
Lähteet
Aiheesta muualla
Pietarin rakennukset ja rakennelmat
Uusklassinen arkkitehtuuri
|
1399033
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ahvenlammi%20%28H%C3%A4meenlinna%29
|
Ahvenlammi (Hämeenlinna)
|
Ahvenlammi on Kanta-Hämeessä Hämeenlinnassa Könnölän kylän lähellä sijaitseva lampi.
Maantietoa
Lammen pinta-ala on 1,5 hehtaaria ja se on 200 metriä pitkä ja 100 metriä leveä. Lampi jää yhdessä muiden järvien kanssa Metsolanharjun ja Porttilanharjun sisältävän harjujakson eteläpuolelle. Sen rantaviivan pituus on 500 metriä ja sen rannat ovat suota.
Vesistösuhteet
Lampi sijaitsee Kokemäenjoen vesistössä Vanajan reitin valuma-alueella Räikälänjoen valuma-alueeseen, johon Alajoen valuma-alue kuuluu. Lammen vedenpinnan korkeus on 132,7 metriä mpy. Lampeen on johdettu kuusi lyhyttä suo-ojaa. Niiden kautta Ahvenlammi on kytketty Väärälammiin johtavaan tulo-ojaan.
Luontoarvoja
Lampi sijaitsee Metsolanharjun luoteisoien lehtojensuojelualueella. Suojeltuja ovat vain lammen rannat, mutta lampi on vapaa suojelusta.
Lähteet
Räikälänjoen valuma-alue
Kalvolan järvet
Botin luomat artikkelit
|
1352262
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Herva%20%28suunnittelualue%29
|
Herva (suunnittelualue)
|
Herva on Tampereen kaakkoiseen suuralueeseen kuuluva suunnittelualue. Hervan suunnittelualueeseen kuuluvat Hervannan, Ruskon ja Hervantajärven tilastoalueet. Tilastoalueet vastaavat suurin piirtein kaupunginosia.
Lähteet
|
84919
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Markku%20Salminen%20%28poliisiylijohtaja%29
|
Markku Salminen (poliisiylijohtaja)
|
Markku Salminen (13. toukokuuta 1947 Toijala – 12. helmikuuta 2009 Kerava) oli oikeustieteen lisensiaatti ja oli poliisin ylijohtaja vuoteen 2008 asti. Hän tuli virkaan vuoden 2005 alussa eläkkeelle jääneen Reijo Naulapään tilalle.
Ennen poliisiylijohtajaksi tuloaan Salminen toimi vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana ja Rikosseuraamusviraston päällikkönä. Sitä ennen hän toimi muun muassa talousrikostutkinnan johtajana keskusrikospoliisissa. Hän oli niin sanottu ”pitkän linjan” poliisi: hän aloitti nuorempana konstaapelina ja opiskeli oikeustiedettä poliisityön ohessa.
Huhtikuussa 2008 valtakunnansyyttäjän määräämä tutkinnanjohtaja päätti aloittaa esitutkinnan liittyen Salmisen virka-auton käyttöön yksityisajoihin. Salminen ilmoitti samaan aikaan jäävänsä elokuussa 2008 eläkkeelle saatuaan valtiokonttorilta myönteisen päätöksen eläkehakemukseensa.
Lokakuussa 2008 Markku Salminen jäi kiinni rattijuopumuksesta epäiltynä. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi hänet 43 päiväsakon rangaistukseen. Lisäksi hän joutui ajokieltoon 23. tammikuuta 2009 asti. Salminen menehtyi saman vuoden helmikuussa.
Markku-liitto valitsi vuonna 1998 Salmisen toiseksi vuoden Markuksi.
Lähteet
Aiheesta muualla
(Poliisitoiminnan kehittämisessä tarvitaan palautetta)
Suomalaiset poliisit
Suomalaiset juristit
Vuonna 1947 syntyneet
Vuonna 2009 kuolleet
|
1200542
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Joe%20Panik
|
Joe Panik
|
Joseph Matthew "Joe" Panik (s. 30. lokakuuta 1990 Yonkers, New York) on yhdysvaltalainen baseballpelaaja, joka pelaa MLB-liigan San Francisco Giantsissa. Hänen pelipaikkansa on kakkosvahti.
Vasemmalta lyövä Panik teki MLB-debyyttinsä kaudella 2014, ja onnistui vakiinnuttamaan paikkansa Giantsin kokoonpanossa heti tulokaskaudellaan. Ennen ammattilaisuraansa hän pelasi St. Johnin yliopiston joukkueessa.
Lähteet
Aiheesta muualla
Yhdysvaltalaiset baseballpelaajat
Vuonna 1990 syntyneet
Elävät henkilöt
|
651278
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosnovitsy
|
Sosnovitsy
|
Sosnovitsy (, karjalaksi Sosnovičča) on kylä ja maalaiskunta Tverin alueen Lihoslavlin piirissä Venäjällä. Se sijaitsee 12 kilometriä Lihoslavlista pohjoiseen. Asukkaita kunnassa on 960 henkeä.
Kylän nimi juontuu venäjän ”mäntyä” tarkoittavasta sanasta sosna. Seutu on vanhaa tverinkarjalaisten asuinaluetta. Nähtävyyksiä ovat entisessä kartanossa toimiva Sosnovitsyn koulu ja sen kotiseutumuseo, jonka näyttely esittelee karjalaista perinnekulttuuria. Mihailova Goran kylässä on remontointia kaipaava 1600-luvun kirkko. Antsifarovosta, Mihailova Gorasta ja Sosnovitsysta on linja-autoyhteys Lihoslavliin.
Lähteet
Aiheesta muualla
Sosnovitsyn kunnan sivusto
Lihoslavlin piiri
|
60892
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Deep%20Impact
|
Deep Impact
|
Deep Impact tarkoittaa seuraavia asioita:
Deep Impact, komeettojen koostumuksen tutkimiseen suunniteltu avaruusluotain
Deep Impact, katastrofielokuva vuodelta 1998.
|
70606
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Matterhorn
|
Matterhorn
|
Matterhorn (; ; ) on vuorenhuippu Etelä-Sveitsissä, Italian rajalla, Valais’n Alpeilla, Monte Rosasta länteen. Sen korkeus on 4 478 metriä. Vuorta lähimmät kylät ovat Sveitsin puolella Zermatt ja Italian puolella Breuil-Cervinia.
Matterhorn on Euroopan tunnetuimpia vuoria ja suosittu matkailukohde lähinnä jylhän kartiomaisen, pyramidia muistuttavan muotonsa takia. Toblerone-suklaan kolmionmuotoiset palaset viittaavat Matterhornin muotoon.
Matterhornia on pidetty jo kauan Alppien ja kiipeilyn tunnuskuvana. Kun Zermattiin valmistui rautatie 1800-luvun lopulla, Matterhorn alkoi viehättää yhä enemmän turisteja. Heinä-elokuussa, jolloin olosuhteet ovat edullisia kiipeämiselle, moni kiipeilijä pyrkii vuoren huipulle. Matterhorn on myös Alppien vaarallisimpia vuoria, sillä sen rinteillä on kuollut yli 500 kiipeilijää vuosina 1865–1995. Kiipeilymaailmassa Matterhorn luokitellaan arviolta maailman kuudenneksi vaarallisimmaksi vuoreksi; Annapurnalle kiipeämistä pidetään vaarallisimpana.
Nimeäminen
Vuoren saksankielinen nimi on lähtöisin sanoista Matte (suomeksi niitty) ja Horn (huippu). Italian- ja ranskankieliset nimet Cervin ja Cervino ovat lähtöisin latinankielisestä sanasta Silva (suomeksi metsä).
Maantiede
Matterhornilla on pyramidinen muoto. Sen neljä seinämää ovat eri kompassisuuntiin. Itäseinämä erottuu Zermattin kaupungista, mutta pohjoisseinämä on helpompi nähdä Zmuttin kylästä, Zermattin länsipuolella. Myös länsiseinämä on Sveitsin puolella kohti Dent d’Herens -vuorta. Eteläseinämä on Italian puolella. Sen alapuolella on Breuil-Cervinian laskettelukeskus.
Matterhornilla on kaksi huippua, joista toinen on nimetty Sveitsin huipuksi ja toinen Italian huipuksi. Huippuja yhdistää 100 m pitkä harjanne. Huipuista korkeampi on Sveitsin huippu, joka on 4 477,5 m korkea. Italian huipulla on korkeutta 4 476,4 m. Huiput sijaitsevat rajalla. Huiput on nimetty niiden ensikiipeämisen perusteella, ei maantieteellisistä syistä. Italian huipulla on metallista rakennettu risti, mikä on hyvin yleistä roomalaiskatolisten maiden vuorten huipuilla. Sveitsin huipulle on pystytetty metallista tehty kiipeilijää esittävä patsas kohtaan, jossa kiipeilijät saavuttavat Hörnli-harjanteen.
Vuorikiipeily
Ensimmäisen nousun Matterhornille teki Edward Whymper seurueineen 14. heinäkuuta 1865. Matterhornin pohjoisseinämä kiivettiin ensi kerran vasta vuonna 1931, ja se kuuluu myös Alppien kuuteen mainittavimpaan pohjoisseinämään.
Matterhornille kiivetään useimmiten jonkun kolmen harjanteen kautta. Suosituin on Hörnli-harjanne Sveitsin puolella. Muut kaksi ovat Zmutt-harjanne vuoren länsipuolella sekä Lion-harjanne, joka alkaa Italian puolelta. Neljättä harjannetta Furggenia pitkin kiivetään hyvin harvoin. Matterhornille voi kiivetä myös sen neljää eri seinämää pitkin. Niillä on erittäin vaativia kiipeilyosuuksia, ja seinämiä pitkin kiivetään erittäin harvoin.
Kiipeilyretken suosituin aloituspaikka on Zermatt, kylä vuoren itäpuolella. Zermattista matka jatkuu kohti Zmuttin kylää, joka on Zermattin länsipuolella. Sieltä reitti jatkuu polkuja pitkin Hörnli-vuoristomajalle, jossa on myös ryhmämajoitusta sekä mahdollisuus ostaa ruokaa sekä vettä. Majan kunnossapidosta huolehtii sveitsiläinen kiipeilijäjärjestö Schweizer Alpen-Club/ Swiss Alpine Club SAC. Majan läheisyydessä voi myös telttailla.
Kiipeäminen Hörnli-harjanteelle aloitetaan yleensä jo aamukahdelta otsalamppujen kera, sillä varsinaiseen kiipeämiseen menee koko päivä. 4000 metrin korkeudessa Hörnli-harjanteella on Solvay-vuoristomaja, jota käytetään hätätapauksissa, esimerkiksi sään huonotessa. Matterhornin korkea pilarimainen muoto kerää myrskypilviä huipun läheisyyteen. Matterhorn on kuuluisa iltapäivämyrskyistä, joita ennen kiipeilijöiden on lähdettävä kiipeämään alaspäin.
Kiipeilyreitit ja niiden ensimmäiset kiipeilijät
Hörnli-harjanne
Kiipeämisaika: 5–6 tuntia.
Lähtöpaikka: Hörnli-maja (3 260 m).
Lähin kaupunki: Zermatt.
Ensikiipeäminen: 14. heinäkuuta 1865. Edward Whymper, pappi Charles Hudson, Douglas Robert Hadow, lordi Francis Douglas ja oppaat: Michel-Auguste Croz, Peter Taugwalder ja hänen poikansa.
Ensimmäinen talvikiipeäminen: 31. tammikuuta 1911. Charles F. Meade, Josef Lochmatter ja Josef Pollinger.
Ensimmäinen yksinkiipeäminen: 1898, W. Paulcke.
Vaikeusaste: II/III
Zmutt-harjanne
Kiipeämisaika: 6–7 tuntia.
Lähtöpaikka: Hörnli-maja ( 3260 m).
Lähin kaupunki: Zermatt.
Ensikiipeäminen: 3. syyskuuta 1879, Albert Mummery ja Alexander Burgener, Augustin Gentinetta ja Johann Petrus.
Ensimmäinen yksinkiipeäminen: 1. syyskuuta 1906, Hans Pfann.
Vaikeusaste: IV
Furggen-harjanne
Kiipeämisaika: 7 tuntia.
Lähtöpaikka: Bivacco Bossi maja (3 345 m).
Lähin kaupunki: Breuil-Cervinia.
Ensikiipeäminen: 9. syyskuuta 1911. Mario Piacenza, Jean-Joseph Carrel ja Joseph Gaspard.
Ensimmäinen talvikiipeäminen: 10. helmikuuta 1998. Giorgio Carrozza, Andrea Perron ja Augusto Tamone.
Lion-harjanne
Kiipeämisaika: 4–5 tuntia.
Lähtöpaikka: Jean-Antoine Carrel -maja (3 829 m).
Lähin kaupunki: Breuil-Cervinia.
Ensikiipeäminen: 17. heinäkuuta 1865. Jean-Antoine Carrel ja Jean-Baptiste Bich.
Ensimmäinen talvikiipeäminen: 17. maaliskuuta. Vittorio Sella, Jean Antoine, Jean Baptiste ja Louis Carrel.
Valokuvia
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia Matterhornista.
Valais’n vuoret
Italian vuoret
Alppien vuoret
Aostanlaakson vuoret
Italian ja Sveitsin raja
Sveitsin nähtävyydet
Zermatt
Seulonnan keskeiset artikkelit
|
1092105
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fisher-informaatio
|
Fisher-informaatio
|
Matemaattisessa tilastotieteessä ja informaatioteoriassa Fisher-informaatio voidaan määritellä pistemääräfunktion varianssina, tai havaitun informaation odotusarvona. Bayesiläisessä tilastotieteessä posteriorin asymptoottinen jakauma riippuu Fisher-informaatiosta, eikä priorista. Fisher-informaatiota käytetään bayesiläisessä tilastotieteessä myös Jeffreysin priorin laskemiseen.
Määritelmä
Fisher-informaatiota merkitään ja sen tarkoitus on mitata kuinka paljon informaatiota havaittu aineisto sisältää parametrista . Koska pistemääräfunktion ensimmäinen momentti, eli odotusarvo on nolla niin sen varianssiksi, eli Fisher-informaatioksi, saadaan sen toinen momentti:
Mikäli log f(x; θ) on mahdollista derivoida kahdesti, voidaan Fisher-informaatio esittää myös muodossa:
Fisher-informaation voidaankin katsoa mittaavaan kaarevuutta suurimman uskottavuuden estimaatin lähellä. Itseisarvoltaan pienen Fisher-informaation omaavien uskottavuusfunktioiden kuvaajat ovat tasaisia ja sisältävät vähän informaatiota, kun taas paljon informaatiota sisältävien kuvaajat ovat kaarevampia ja Fisher-informaatio itseisarvoltaan suurempia.
Ominaisuuksia
Additiivisuus
Fisher-informaatio on additiivista. Toisistaan riippumattomien otosten sisältämän informaation määrä on otosten Fisher-informaatioiden summa.
Tyhjentävyys
Tyhjentävän tunnusluvun sisältämä Fisher-informaatio on sama kuin otoksen . Jos on tyhjentävä tunnusluku parametrille , niin silloin
joillekin funktioille g ja h.
Matriisimuoto
Olkoon N parametria siten, että on vektori niin Fisher-informaatiomatriisi on matriisi:
Fisher-informatiomatriisi on positiivisesti semidefiniitti symmetrinen matriisi. Tietyin oletuksin tämä matriisi voidaan esittää muodossa:
Katso myös
Jeffreysin priori
Kullback–Leibler divergenssi
Lähteet
Frieden, B. Roy (2004) Science from Fisher Information: A Unification. Cambridge Univ. Press. ISBN 0-521-00911-1.
Schervish, Mark J. (1995) Theory of Statistics, New York, Springer, kappale 2.3.1, ISBN 0-387-94546-6
Tilastotiede
|
78103
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jaakob%20%28Jeesuksen%20veli%29
|
Jaakob (Jeesuksen veli)
|
Jaakob oli tärkeä vaikuttaja varhaiskristillisyydessä ja Raamatun Uuden testamentin mukaan Jeesuksen "veli", minkä merkityksestä on kristittyjen keskuudessa erilaisia käsityksiä.
Kristinuskon varhaisesta vaiheesta lähtien on esiintynyt näkemys, jonka mukaan Jeesuksen äiti Maria olisi pysynyt neitsyenä koko elämänsä ajan, eikä Jaakob olisi ollut Jeesuksen biologinen veli. Tämän näkemyksen mukaan termillä adelphos olisi voitu tarkoittaa Uudessa testamentissa myös serkkua, sukulaista tai läheistä ystävää, tai Jaakob olisi voinut olla Joosefin lapsi aiemmasta liitosta, Jeesuksen velipuoli. Oppi on säilynyt nykyaikana etenkin katolisessa ja ortodoksisessa kristinuskossa, mutta osa protestanteista on hylännyt käsityksen Marian ikuisesta neitsyydestä.
Perimätiedon mukaan Jaakob oli Jaakobin kirjeen kirjoittaja, Jerusalemin piispa tai patriarkka, ja ensimmäinen Luukkaan evankeliumissa mainituista seitsemästäkymmenestä. Apostoli Paavali sanoo Jaakobia "seurakunnan tukipilariksi" yhdessä Simon Pietarin ja apostoli Johanneksen kanssa.
Joskus Jaakobia on pidetty samana henkilönä kuin Jaakob nuorempi, Jeesuksen opetuslapsi.
Henkilöhistoria
Jerusalemin seurakunnan johtaja
Vuoden 40 tienoilla Jaakob saapui Jerusalemiin. Hän kohosi sukulaisuutensa ansiosta nopeasti johtoon Pietarin jälkeen. Jaakob hallitsi Jerusalemin seurakuntaa juutalaisella järjestelmällä, vanhempien neuvostolla. Hän esiintyi mahtihahmona ja toimi vanhoillisena voimana ensimmäisen vuosisadan kristinuskossa.
Kuolema
Jaakobin kerrotaan kärsineen marttyyrikuoleman ylipappi Hannas nuoremman toimesta vuonna 62. Häntä kivitettiin, ja surmanisku annettiin vanuttajan nuijalla. Siksi muun muassa Helsingin tuomiokirkon katolla olevassa apostolia esittävässä veistoksessa hahmolla on nuija kädessään.
Jaakobin luuarkku
Vuonna 2002 nykyisen Israelin alueelta löydettiin niin sanottu Jaakobin luuarkku, johon oli kaiverrettu kirjoitus Jaakob Joosefin poika Jeesuksen veli. Edelleen väitellään onko arkku väärennös vai ei.
Jaakob-kirjallisuus
Jaakobia on pidetty Jaakobin kirjeen kirjoittajana. Jaakobin nimiin on myös laitettu seuraavat toiselta vuosisadalta tai myöhemmin peräisin olevat pseudepigrafiset kirjoitukset:
Jaakobin (proto)evankeliumi
Ensimmäinen Jaakobin ilmestys
Toinen Jaakobin ilmestys
Katso myös
Jaakobin liturgia
Lähteet
Aiheesta muualla
Ortodoksi.net / Apostoli Jaakob, Herran veli
Uuden testamentin henkilöt
Apostolien tekojen henkilöt
Jerusalemin historia
Israelilaiset papit
|
880666
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Branko%20Radivojevi%C4%8D
|
Branko Radivojevič
|
Branko Radivojevič (s. 24. marraskuuta 1980 Piešťany, Tšekkoslovakia) on slovakialainen jääkiekkoilija, pelipaikaltaan laitahyökkääjä. Hän edustaa KHL-seura Spartak Moskovaa. Radivojevič pelasi urallaan 393 NHL:n runkosarjaottelua vuosina 2002–2008.
Ura
Seuraura
Uran alku Slovakiassa
Radivojevič on HK Dukla Trenčínin kasvatti. Hän pelasi seurassa yhden ottelun Slovakian Extraligassa kaudella 1997–1998. Tämän jälkeen hän siirtyi pelaamaan Pohjois-Amerikkaan OHL-junioriliigan Belleville Bullsiin. Hän voitti ensimmäisellä kaudellaan OHL:n mestaruuden ja kaudella 2000–2001 hän teki tehopisteet 34+70=104 ja hänet valittiin OHL:n tähdistökentälliseen. Hän voitti myös Jim Mahon Trophyn kauden eniten pisteitä tehneenä oikeana laitahyökkääjänä. Colorado Avalanche varasi Radivojevičin kolmannella kierroksella 93. pelaajana vuoden 1999 NHL:n varaustilaisuudessa.
NHL-ura ja työsulkukausi (2001–2008)
Radivojevič siirtyi kaudeksi 2001–2002 Phoenix Coyotesin organisaatioon, kun hän oli tehnyt Phoenixin kanssa pelaajasopimuksen vapaana pelaajana 19. kesäkuuta 2001. Hän debytoi NHL:ssä 3. maaliskuuta 2002 ottelussa Columbus Blue Jacketsia vastaan ja sai ottelussa myös syöttöpisteen. NHL-uransa avausmaalin Radivojevič teki kolmannessa ottelussaan Vancouver Canucksia vastaan. Hän pelasi kaudella 2001–2002 62 AHL-ottelua farmijoukkue Springfield Falconsissa ja 18 NHL-ottelua. NHL:ssä hän teki kuusi tehopistettä. Kauden 2002–2003 Radivojevič pelasi kokonaisuudessaan Phoenixin NHL-kokoonpanossa. Hän teki 79 ottelussa tehopisteet 12+15=27 ja oli mukana myös kauden aikana pelatussa nuorten tähdistöottelussa. Kaudella 2003–2004 hän ehti pelata 53 ottelua Phoenixissa tehopistein 9+14=23, kunnes Phoenix vaihtoi hänet 9. helmikuuta 2004 Sean Burken ja varausvuoro-oikeuden kanssa Philadelphia Flyersiin. Phoenix sai Philadelphiasta vaihdossa Mike Comrien. Radivojevič teki loppukaudella yhdeksän pistettä ja koko kaudella yhteensä 32 tehopistettä runkosarjassa. Radivojevič pelasi kaudella 18 pudotuspeliottelua, joissa hän teki kaksi tehopistettä.
NHL:n työsulkukauden 2004–2005 Radivojevič aloitti Tšekin Extraligassa Vsetínská Hokejovássa, josta hän siirtyi kesken kauden 31 ottelun jälkeen ruotsalaiseen Luleå HF:ään. Luleåssa hän pelasi 10 ottelua, joissa hän teki 11 pistettä. Radivojevič palasi työsulkukauden jälkeen NHL:n Philadelphiaan. Kauden jälkeen Philadelphia ei tehnyt Radivojevičin kanssa uutta pelaajasopimusta, joten hänestä tuli vapaa pelaaja. Kesällä 2006 hän siirtyi Minnesota Wildiin. Radivojevič teki kaudella 2006–2007 24 tehopistettä. Hän pelasi Minnesotassa vielä kauden 2007–2008.
Siirto Venäjälle (2008–)
Kaudeksi 2008–2009 Radivojevič siirtyi KHL-sarjaan Spartak Moskovaan. Hän oli tehopisteillään 17+26=43 Spartakin paras pistemies runkosarjassa. Kaudella 2009–2010 hän oli varakapteeni ja jälleen seuran paras pistemies tehopisteillä 18+37=55. Radivojevič pelasi kahdesti KHL:n tähdistöotteluissa vuosina 2009 ja 2010. Kaudella 2010–2011 Radivojevič nimettiin Spartakin kapteeniksi. Hän teki kaudella tehopisteet 7+23=30, joka oli vähemmän kuin aikaisemmilla kausilla.
Kaudeksi 2011–2012 Radivojevič vaihtoi joukkuetta KHL:ssä, kun hän siirtyi HK Atlantiin. Kaudeksi 2012–2013 hän palasi Spartak Moskovaan.
Maajoukkueura
Radivojevič on edustanut Slovakin maajoukkueita. Hän pelasi nuorten MM-kilpailuissa vuonna 2000. Hän edusti Slovakian A-maajoukkuetta kevään 2003 MM-kilpailuissa ja oli voittamassa pronssia. Turnauksen seitsemässä ottelussa hän teki tehopisteet 2+1=3. Hän pelasi myös seuraavan vuoden maailmancupissa. Radivojevič pelasi MM-kisoissa vuosina 2007 ja 2009. Hän oli mukana Vancouverin olympialaisissa 2010. Radivojevič edusti jälleen Slovakiaa MM-kisoissa vuosina 2011 ja 2012. Vuonna 2012 Slovakia voitti historiansa toisen MM-hopean ja Radivojevič teki 10 ottelussa tehopisteet 4+4=8.
Tilastot
Lähteet
Viitteet
Slovakialaiset jääkiekkoilijat
Colorado Avalanchen varaamat pelaajat
Vuonna 1980 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1601230
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo%20%C3%A4%C3%A4rimm%C3%A4isen%20uhanalaisista%20nis%C3%A4kk%C3%A4ist%C3%A4
|
Luettelo äärimmäisen uhanalaisista nisäkkäistä
|
Tämä on luettelo niistä nisäkkäistä, jotka Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee äärimmäisen uhanalaisiksi. Näihin eläimiin kohdistuu äärimmäisen suuri välitön uhka kuolla sukupuuttoon luonnosta.
Pilosa
Kavioeläimet
Sorkkaeläimet
Valaat
Norsueläimet
Petoeläimet
Lepakot
Kädelliset
Jäniseläimet
Jyrsijät
Harvaetuhampaiset
Pussirotat
Afrosoricida
Eulipotyphla
Nokkaeläimet
Muurahaiskävyt
Lähteet
Nimistölähteitä
Viitteet
Uhanalaiset eläimet
äärimmäisen uhanalaisista nisäkkäistä
|
62228
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/197%20eaa.
|
197 eaa.
|
Tapahtumia
Kynoskefalain taistelu, roomalaiset kukistavat Filippos V:n johtamat makedonialaiset. Toinen makedonialaissota päättyy.
Syntyneitä
Kuolleita
100-luku eaa.
|
97037
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ukkosmerkki
|
Ukkosmerkki
|
Ukkosmerkki on symboli, jonka slaavit uskoivat suojaavan taloa ukkoselta. Se on ilmeisesti ollut myös ylijumala Perunin merkki, ja siitä on ollut käytössä useanlaisia versioita. Ne kaikki kuitenkin muistuttavat pyörää ja ovat ilmeisesti sukua aurinkopyörälle. Merkissä on yleensä 6 vannetta.
Ukkosmerkki tehtiin usein talon kattopalkkiin, julkisivuun tai aitaan näkyvälle paikalle. Se on peräisin jo esikristilliseltä ajalta, mutta kristinuskon saapuminen Itä-Eurooppaan ei lopettanut sen käyttöä. Merkkejä onkin yhä olemassa joissakin vanhoissa rakennuksissa Venäjällä.
Ukkosmerkkejä
Katso myös
Tursaansydän
Slaavilainen mytologia
Pakanalliset symbolit
|
839316
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Concei%C3%A7%C3%A3o%20Ferreira
|
Conceição Ferreira
|
Maria Conceição da Costa Ferreira (s. 13. maaliskuuta 1962 Aveleda) on portugalilainen yleisurheilija, joka kilpaili keski- ja pitkien matkojen juoksussa. Ferreira voitti hopeaa Helsingin EM-kisoissa 1994 10 000 metrin juoksussa. Vuonna 1993 hän voitti puolimaratonin maailmanmestaruuden ja sai joukkuekilpailussa pronssia.
Ferreira osallistui olympialaisiin vuosina 1984 – 1996. Aluksi hän kilpaili maratonilla, mutta siirtyi myöhemmin 10 000 metrin juoksuun. Ferreiran paras olympiasijoitus on maratonin 20. sija Soulin kisoista 1988.
Maastojuoksun MM-kilpailuissa Ferreira saavutti henkilökohtaisessa kilpailussa pronssia vuonna 1994 ja joukkuekilpailussa kultaa 1994 ja pronssia 1990 ja 1999. Kaikkiaan hän osallistui maastojuoksun MM-kisoihin 17 kertaa vuosina 1982–2000, mikä on naisten osallistumiskertojen ennätys. Miehissä enemmän osallistumisia on vain portugalilaisella Domingos Castrolla (18). Vuonna 1992 hän voitti Portugalin joukkueessa maratonviestin maailmanmestaruuden. Naisten maantiejuoksun MM-kilpailuissa hän voitti joukkuekilpailun kultaa vuonna 1990.
Henkilökohtaiset ennätykset
1 500 m: 4.19,8 (1993)
5 000 m: 15.28,70 (1994)
10 000 m: 31.16,42 (1992)
Puolimaraton: 1.12.31 (2000)
Maraton: 2.30.18 (1991)
Lähteet
Portugalilaiset kestävyysjuoksijat
Portugalilaiset keskimatkojen juoksijat
Portugalilaiset maastojuoksijat
Vuonna 1962 syntyneet
Elävät henkilöt
|
1017464
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Filingu%C3%A9%20%28departementti%29
|
Filingué (departementti)
|
Filingué on departementti Nigerin Tillabérin alueella. Sen pinta-ala on 26 217 neliökilometriä. Asukkaita on 537 700 henkeä (vuonna 2010, arvio).
Filinguén departementti rajoittuu koillisessa Tahouan alueen Tchintabaraden ja Tahouan departementteihin, kaakossa Dosson alueen Dogondoutchin sekä etelässä Logan ja Boboyen departementteihin, lounaassa Tillabérin alueen Kollon ja lännessä Ouallamin departementteihin sekä pohjoisessa Maliin.
Departementin hallinnollinen keskus on Filinguén kaupunki. Lisäksi siihen kuuluu kuusi maalaiskuntaa: Abala, Imanan, Kourefeye Centre, Sanam, Tagazar ja Tondikandia. Tärkeimmät elinkeinot ovat maanviljely sekä laiduntamiseen ja paimentolaisuuteen perustuva karjanhoito. Monet käyvät ansiotöissä alueen ulkopuolella.
Lähteet
|
1579137
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Steven%20Pruitt
|
Steven Pruitt
|
Steven Pruitt on yhdysvaltalainen wikipedisti, joka on tehnyt yli 5 miljoonaa muokkausta englanninkieliseen Wikipediaan (tilanne elokuussa 2022). Time-lehti on nimennyt hänet yhdeksi internetin 25 vaikutusvaltaisimmasta ihmisestä. Pruitt työskentelee Yhdysvaltain tulli- ja rajavartiolaitoksen tutkijana.
Pruittin käyttäjätunnus Wikipediassa on Ser Amantio di Nicolao, joka tulee hänen suosikkihahmoltaan Giacomo Puccinin oopperasta. Pruitt syntyi San Antoniossa, ja on vanhempiensa ainut lapsi.
Lähteet
Yhdysvaltalaiset henkilöt
Elävät henkilöt
Vuonna 1984 syntyneet
Wikipedia
|
337886
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/.tk
|
.tk
|
.tk on Tokelaun internet-maakoodi verkkotunnuksia varten. Tokelau antaa suurimman osan .tk:n alaisista verkkotunnuksista vapaasti kaikkien käyttöön. Vapaat verkkotunnukset suuntautuvat Tokelaun nimipalvelimille, joka suuntaa HTTP-liikenteen HTML-kehysten kautta uudelleen tietylle verkkosivulle. .tk-verkkotunnuksen voi myös ohjata haluamaansa ip-osoitteen tai käyttää omaa nimipalvelinta.
Ilman lisämaksua voi rekisteröidä itselleen korkeintaan kolme .tk-verkkotunnusta.
Lähteet
Aiheesta muualla
Dot.tk
IANA .tk whois-informaatio
tk
tk
tk
sv:Toppdomän#T
|
1556462
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Axel%20ja%20Valborg
|
Axel ja Valborg
|
Axel ja Valborg eli Akseli ja Valpuri (Axel og Valborg) olivat kaksi rakastavaista, joiden rakkaus ja elämänkohtalot muodostavat keskiajan koskettavimpiin kuuluvan kansanlaulun, ja se on myös Adam Gottlob Oehlenschlägerin murhenäytelmän aihe. Öhlenschläger on ymmärtänyt laulun kuvaavan historiallisia tapahtumia. Hän sijoitti sen Norjaan ja syvensi sen käsittelyä. Sen on suomentanut Juhana Ennola nimellä Aksel ja Walpuri (1873).
Keskiajan loppupuolelle sijoittuva kansanlaulua levisi Tanskasta hyvin laajalle Ruotsiin kansan keskuuteen. Sitä on käsitellyt historiallis-kriittisesti P. A. Munch kirjoituksessaan, joka sisältyy kokoelmaan Samlede afhandlinger IV (1876) ja R. Bergström julkaisussa Historiskt bibliotek 1877).
Laulusta ovat saaneet aiheen myös useat uuden ajan kirjailijat.
Lähteet
Aiheesta muualla
Keskiajan kirjallisuus
Kansanlaulut
Tanskalaiset näytelmät
|
1057584
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotilaspoika%20%28runo%29
|
Sotilaspoika (runo)
|
Sotilaspoika () on Johan Ludvig Runebergin kirjoittaman runoteoksen Vänrikki Stoolin tarinat vuonna 1860 ilmestyneen toisen osan ensimmäinen runo. Sotaan haluavasta teinipojasta kertova runo on yksi teoksen kuuluisimpia. Fredrik Pacius on säveltänyt runoon tunnetun marssimusiikin. Nykyisin runon sisältö herättää ristiriitaisia tunteita: se voidaan nähdä isänmaallisena sankarikertomuksena tai surullisena lapsisotilaan ja sotaorvon kuvauksena.
Runon kertojana on köyhä orpopoika, jonka isä, isoisä ja isoisoisä ovat kaikki kaatuneet Ruotsin käymissä sodissa: 15-vuotiaana sotilaaksi värväytynyt isä on kuollut Suomen sodan Lapuan taistelussa (1808), isoisä Kustaa III:n sodan Utin taistelussa (1789) ja isoisoisä hattujen sodan Lappeenrannan taistelussa (1741). Äiti on kuollut suruun isän kuolemasta kuultuaan. Poika odottaa kiihkeästi täyttävänsä viisitoista, jotta voi värväytyä armeijaan ja pääsee itsekin kuolemaan maansa puolesta.
”Sotilaspoika” on niin sanotu rooliruno, jossa kertojapäähenkilö edustaa tiettyä ihmistyyppiä. Sotilaspojista kertovat roolirunot olivat suosittuja aikakauden sotarunoudessa, ja Runebergilla oli tarjolla useita mahdollisia innoittajia. Näihin kuului muun muassa Franz Mikael Franzénin vuonna 1813 julkaisema ”Afskedssång af en ung beväringsman”. Runeberg kirjoitti ”Sotilaspojan” vuoden 1856 lopulla. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1858 Veteranen-nimisessä kalenterissa, jonka Gabriel Lagus julkaisi Suomen sodan veteraanien hyväksi. Runo sai välittömästi myönteisen vastaanoton ja kohosi pian suureen suosioon sekä Suomessa että Ruotsissa. Monet 1800-luvun lukijat pitivät sitä ihanteellisuudessaan Runebergin isänmaallisen runouden huipentumana. Zachris Topelius arvosti sitä siinä määrin, että sisällytti sen vuonna 1875 julkaisemaansa Maamme kirjaan. Myös runoilija itse oli siihen hyvin kiintynyt ja samastui voimakkaasti runon päähenkilöön; kuullessaan vanhoilla päivillään runoa laulettavan Runebergin on sanottu liikuttuneen itkuun saakka.
Runeberg rytmitti runon itse kehittelemänsä sävelmän avulla. Runebergin oman sävelmän luultiin pitkään kadonneen, kunnes sen nuotit löytyivät vuonna 1924 Karl Collanin jälkeenjääneiden papereiden joukosta. Myöhemmin runon tekstiin on tehty useita sävelmiä, joista kuitenkin Paciuksen marssi lienee tunnetuin. Se oli alkujaan tarkoitus julkaista samassa kalenterissa runon sanojen kanssa, mutta ilmestyikin 10. joulukuuta 1858 erillisenä nuottivihkona, jota myös myytiin veteraanien hyväksi. Paciuksen Sotilaspoika-marssi toimi ruotujakoisen sotaväen, Suomen autonomian aikaisen asevelvollisuuden aikana 7. Hämeenlinnan tarkk’ampujapataljoonan ja vuodesta 1919 Pohjanmaan Jääkäripataljoonan kunniamarssina. Se on myös sotilaskotisisarten ja Sotilaskotiliiton tunnusmarssi.
Paciuksen musiikin ohella kuuluisa on myös taidemaalari Albert Edelfeltin Vänrikki Stoolin tarinoiden kuvituksensa yhteydessä tekemä piirros runon kertojahahmosta.
Jatkosodan aikana perustettu suojeluskuntajärjestön alaikäisille pojille tarkoitettu järjestö sai nimekseen Sotilaspojat. Nimi otettiin tietoisesti Runebergin runosta. Suomessa ”Sotilaspoika”-runon suosio laski jyrkästi toisen maailmansodan jälkeen vallinneiden arvojen muuttuessa. Ruotsissa sen maine ei kärsinyt aivan yhtä pahasti. Nykyisin runon päähenkilön voidaan tulkita haluavan lapsisotilaaksi, joiden käyttö on kansainvälisin sopimuksin kiellettyä.
Lähteet
Aiheesta muualla
(Paavo Cajanderin suomennos)
(Valter Juvan suomennos)
Vänrikki Stoolin tarinat
Johan Ludvig Runebergin runot
Fredrik Paciuksen teokset
Kunniamarssit
|
666593
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Avioliitto%20mormonismissa
|
Avioliitto mormonismissa
|
Avioliitto on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ja muissa myöhempien aikojen pyhien liikkeeseen kuuluvien yhteisöjen teologiassa keskeisellä sijalla. Se ei ole mormoniopin mukaan vain sosiaalisesti tärkeä yhteiskunnan perusyksikkö, jonka tehtävänä on luoda lapsille mahdollisimman hyvä kasvuympäristö, vaan sillä on myös merkittävä hengellinen rooli. Avioliiton solmimisella on mormonien mukaan merkitystä ihmisen pelastuksessa ja hänen iankaikkisessa kohtalossaan. Se on mormoniteologiassa osa pelastussuunnitelmaa, jonka taivaallinen Isä on laatinut lastensa hyödyksi.
Avioliiton merkitys
Mormoniteologian mukaan Jumala loi ihmisen alussa sekä mieheksi että naiseksi (1. Mooseksen kirja 1:27). Tämän takia kumpikaan sukupuoli ei yksinään ole "täysi". Täyteen ihmisyyteen kuuluu sekä mies että nainen, jotka tulevat avioliitossaan "yhdeksi lihaksi". Koska vain täydellisillä ihmisillä on mahdollisuus päästä Jumalan välittömään läsnäoloon eli "korotukseen", ei korotukseen ole mahdollista päästä ilman aviopuolisoa. Mormoniteologia viittaa tässä apostoli Paavaliin, jonka mukaan "Herrassa ei ole vaimoa ilman miestä eikä miestä ilman vaimoa" (1. Kirje korinttolaisille 11:11). Avioelämässään mormonit katsovat myös seuraavansa taivaallisen Isänsä ja Äitinsä esimerkkiä ja heijastavansa heitä tässä maailmassa.
Toisin kuin monissa kristillisissä yhteisöissä, seksuaalisuus ei mormoniteologiassa ole synnillistä tai vältettävää. Avioliitossa toteutettua seksuaalisuutta pidetään kauniina ja pyhänä asiana. Se ei ole vain keino lasten hankkimiseksi, vaan tapa osoittaa kiintymystä ja rakkautta puolisoiden välillä sekä ilon ja mielihyvän lähde. MAP-kirkko ei nykyään pyri säätelemään tapoja, joilla aviopuolisot toteuttavat seksuaalisuutta elämässään, kunhan ne eivät tuota toiselle puolisolle kärsimystä tai alista tätä.
MAP-kirkon käsitys aviopuolisoiden rooleista on melko perinteinen. Sen mukaan sekä aviomiehellä että -vaimolla on perheessä oma roolinsa, joka heijastaa Jumalan luomisjärjestystä. Sen noudattaminen on avain onnelliseen perhe-elämään. Kirkon teologian mukaan aviomiehen kutsumuksena on olla perheen pää. Hän on esimerkiksi viime kädessä vastuussa perheen elatuksesta ja turvallisuudesta. Kirkko korostaa kuitenkin, että perheen päänä oleminen on ymmärrettävä ensi sijassa palvelutehtäväksi. Sen tärkeä osa-alue on pappeuden toteuttaminen arkisessa elämässä. Perheen isä toimii perheensä pappina esimerkiksi rukoillessaan perheensä puolesta, siunatessaan sen jäseniä tai johtaessaan perheiltoja. Aviovaimon kutsumuksena on ennen muuta olla äiti. MAP-kirkko on toistuvasti tuominnut feminismin, joka sen mukaan haluaa vääristää perheenjäsenten rooleja ja siten hajottaa perheen asemaa.
MAP-kirkko tunnustaa siviiliviranomaisten edessä solmitun avioliiton päteväksi, mikäli se on kirkon yleisten moraaliperiaatteiden mukainen. Samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei tunnusteta päteväksi, vaikka maan lait sen sallisivatkin, ei liioin moniavioisia liittoja. Myöskään avoliittoa ei pidetä hyväksyttävänä, vaikka se olisikin paikallisessa kulttuurissa hyväksytty yhteiselämän muoto.
Ikuinen avioliitto
Vaikka siviiliavioliitot ovatkin MAP-kirkon mielestä päteviä, niissä ei sen mielestä kuitenkaan toteudu avioliiton täyteys. Kirkon käsityksen mukaan ne nimittäin purkautuvat ihmisen kuollessa. Näin solmittu liitto on siis solmittu vain "täksi ajaksi". Jumalan välittömään läheisyyteen eli "korotukseen" päästäkseen ihmisen on kuitenkin solmittava avioliitto myös "iankaikkisuudeksi". Tämä on mahdollista vain mormonitemppelissä, ja sen voi solmia vain henkilö, jolla on vaadittava ns. Melkisedekin pappeuden valtuus. Useissa maissa mormonitemppeleissä on mahdollista solmia myös siviilioikeudellisesti pätevä avioliitto. Mikäli aviopari on jo vihitty siviilioikeudellisesti pätevästi, heidät voidaan "sinetöidä" toisiinsa temppelissä. Vain tällä tavoin vahvistetut avioliitot ovat mormoniteologian mukaan päteviä myös tämän elämän jälkeen, iankaikkisuudessa. Tämä on eräs syistä, miksi temppelissä käyntiä pidetään välttämättömänä korotukseen pääsemiselle. Myös lapset voidaan sinetöidä vanhempiinsa temppelissä, jotta perheyhteys säilyisi kuoleman rajan ylikin.
Mormonikirkon käsityksen mukaan he, joille avioliiton solmiminen on tässä maailmassa ollut mahdotonta, tulevat saamaan siihen mahdollisuuden tuhatvuotisessa valtakunnassa. Erityisesti naisia varoitetaan solmimasta avioliittoa epämieluisan miehen kanssa vain korotukseen pääsemiseksi. Sitä vastoin miehiä varoitetaan siitä, että avioliiton solmimatta jättäminen ilman pätevää syytä on raskas synti.
Avioero
Koska avioliitolla katsotaan olevan syvällinen hengellinen merkitys, suhtaudutaan avioeroon kielteisesti. Kirkko kuitenkin ymmärtää avioliiton jatkamisen joissain tilanteissa mahdottomaksi (esim. uskottomuus tai puolison väkivaltaisuus), eikä avioeroa tuomita tällaisissa tapauksissa. Myös "iankaikkisuudeksi" solmittu liitto voidaan purkaa USA:ssa toimivien kirkon apostolien päätöksellä.
Koska avioliittoa pidetään MAP-kirkossa hyvin pyhänä, korostaa kirkko voimakkaasti seksuaalisen siveyden vaatimuksia. Esiaviollista seksiä, aviollista uskottomuutta, homoseksuaalisuutta ja masturbaatiota pidetään raskaina synteinä perhettä vastaan. Kirkon jäseniä kehotetaan siveyteen ja puhtauteen myös sanoissa ja ajatuksissa. Tämän takia kirkon jäseniä varoitetaan lukemasta tai katselemasta pornografiaa tai muuten siveellisesti arveluttavaa materiaalia.
MAP-kirkon perhepolitiikka
MAP-kirkko on pyrkinyt (oman käsityksensä mukaan) puolustamaan perheen ja avioliiton asemaa myös yhteiskunnallisesti. Kirkon edustajat ovat esimerkiksi varoittaneet feminismistä, joka heidän mukaansa pyrkii hävittämään Jumalan luomisjärjestyksessä määräämät miehen ja naisen roolit ja täten kaivamaan maata perheen ja avioliiton alta. Tämän lisäksi MAP-kirkko on syyttänyt feministejä moraallittomuuden, esimerkiksi avioliiton ulkopuolisen seksin ja abortin edistämisestä. Viime aikoina MAP-kirkko on profiloitunut ennen muuta samaa sukupuolta olevien avioliittojen ja rekisteröityjen parisuhteiden vastustajana.
MAP-kirkko on laatinut useita perheohjelmia, joiden tarkoituksena on auttaa avioliittoja ja perheitä selviytymään arjesta. Niitä voidaan verrata kirkkojen perheneuvontaan. Erona on, että MAP-kirkon ohjelmat ovat yleensä maallikkovapaaehtoisten vetämiä.
MAP-kirkon tärkein viimeaikainen perhettä käsitellyt julkaisu on vuonna 1995 julkaistu "Perhe - julistus maailmalle", joka kirkossa tunnetaan yleensä nimellä Perhejulistus. Siinä MAP-kirkon johto asettuu voimakkaasti tukemaan perinteistä perhemallia. Julistuksen pääasiallinen sävy on positiivinen. Se käsittelee avioliittoa ja perhettä Jumalan ihmisille antamina lahjoina, jotka on annettu ihmiskunnan iloksi ja hyödyksi.
Moniavioisuus
MAP-kirkossa harjoitettiin 1830-luvulta lähtien moniavioisuutta, ensin salassa ja vuodesta 1852 julkisesti. Kirkon opetuksen mukaan kyseessä oli Jumalan kirkon perustajalle Joseph Smithille antama käsky, jonka tarkoituksena oli antaa mahdollisimman monelle mahdollisuus solmia iankaikkinen avioliitto ja päästä sen kautta nousemaan "korotukseen". Moniavioisuus herätti kirkon ulkopuolella runsaasti vastustusta. Vuonna 1890 kirkon neljäs presidentti Wilford Woodruff ilmoitti kirkon luopuvan moniavioisuudesta. Käytännössä yksittäisiä moniavioisia liittoja solmittiin vielä tämän jälkeenkin.
Nykyään MAP-kirkko suhtautuu moniavioisiin liittoihin jyrkän kielteisesti. Jo yhteydenpito moniavioisuutta tukeviin ryhmiin voi olla peruste erottamiselle, kyseisen liiton solmimisesta puhumattakaan. On kuitenkin olemassa lukuisia pieniä MAP-kirkon ulkopuolisia, opillisesti mormonistisia ryhmittymiä, jotka hyväksyvät moniavioisuuden ja myös harjoittavat sitä. Suurin osa näistä lasketaan kuuluvaksi mormonifundamentalistien liikkeeseen.
Linkki
Perhejulistus suomeksi
Uskonto ja avioliitto
|
972399
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niko%20Mattila
|
Niko Mattila
|
Niko Erkki Tapani Mattila (s. 16. helmikuuta 1994 Tampere) on suomalainen koripalloilija. Takamiehenä pelaava Mattila on Tampereen Pyrinnön kasvatti.
Pelaajaura
Vuosina 2009–2011 B- ja A-poikien SM-sarjoja pelannut Mattila nousi Pyrinnön edustusjoukkueeseen kaudeksi 2011–2012. Hänen ottelukohtaiset piste- ja levypalloennätyksensä (11/3) joukkueessa syntyivät 26. lokakuuta 2011 pelatussa ottelussa Katajaa vastaan. Kyseisellä kaudella Mattila pelasi Pyrinnössä 24 ottelussa 3,3 pisteen ja 1,0 levypallon ottelukohtaisilla keskiarvoilla. A-pojissa Pyrintö voitti kauden päätteeksi SM-pronssia, miesten edustusjoukkue sijoittui neljänneksi. Suomen cupissa Pyrintö selviytyi loppuotteluun, jossa se hävisi Katajalle pistein 68–78. Lisäksi Mattila pelasi Pyrinnön reservijoukkueessa kymmenessä ottelussa 6,3 pisteen ja 3,6 levypallon keskiarvoilla.
Kaudeksi 2012–2013 Mattila teki pelaajasopimuksen Kauhajoen Karhun kanssa.
Heinäkuussa 2015 Mattila siirtyi BC Nokiaan.
Maajoukkue
Suomen nuorisomaajoukkueissa Mattila pelasi 20-vuotiaiden ikäluokkaan asti.
Tilastot
Runkosarja
Pudotuspelit
O = ottelut, 2p % = kahden pisteen heittojen onnistumisprosentti, 3p % = kolmen pisteen heittojen onnistumisprosentti, 1p % = vapaaheittojen onnistumisprosentti, HL = hyökkäyslevypallot, PL = puolustuslevypallot, LEV = levypallot yhteensä, S = syötöt, M = menetykset, R = riistot, T = torjunnat, PTS = pistekeskiarvo
Lähteet
Niko Mattila baskethotel.com
Maajoukkueprofiili
Niko Mattila basketball profile eurobasket.com
Viitteet
Suomalaiset koripalloilijat
Vuonna 1994 syntyneet
Elävät henkilöt
|
675667
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sytokalasiinit
|
Sytokalasiinit
|
Sytokalasiinit ovat eräiden sienten aineenvaihduntatuotteita. Esimerkiksi sytokalasiini E:tä tuottaa Aspergillus clavatus. Sytokalasiineilla on kyky sitoa aktiinifilamentteja ja estää aktiinin polymerisaatiota ja pidentymistä. Aktiinin polymerisaation eston ansiosta sytokalasiinit voivat muuttaa solumorfologiaa ja estää erilaisia solun prosesseja, kuten jakautumista sekä aiheuttaa jopa solun apoptoosin. Sytokalasiineilla on myös kyky läpäistä solukalvoja ja estää solun translokaatioreaktiota.
Sytokalasiinit pystyvät vaikuttamaan myös muihinkin biologisiin prosesseihin kuin aktiinin polymerisoitumiseen. Esimerkiksi sytokalasiini A ja sytokalasiini B voivat myös inhiboida monosakkaridien kuljetusta solukalvon läpi, sytokalasiini H voi vaikuttaa kasvien kasvuun sytokalasiini D voi estää proteiinisynteesiä ja sytokalasiini E estää angiogeneesiä Sytokalasiinit auttavat tutkijoita ymmärtämään aktiinin merkitystä erilaisissa biologisissa prosesseissa, kuten aktiinin polymerisaatiossa, solun liikkumisessa, poimuuntumisessa, jakautumisessa ja kutistumisessa. Sytokalasiinien käyttö on ollut niin tärkeässä roolissa, että tutkijat ovat kehittäneet kaksi synteettistä sytokalasiinia.
Sytokalasiineja
Sytokalasiini A C29H35NO5, CAS-numero 14110-64-6
Sytokalasiini B C29H37NO5, CAS-numero 14930-96-2
Sytokalasiini C C30H37NO6, CAS-numero 22144-76-9
Sytokalasiini D C30H37NO6, CAS-numero 22144-77-0
Sytokalasiini E C28H33NO7, CAS-numero 36011-19-5
Sytokalasiini F C29H37NO5, CAS-numero 36084-18-1
Sytokalasiini G C29H34N2O4, CAS-numero 70852-29-8
Sytokalasiini H C30H39NO5, CAS-numero 53760-19-3
Sytokalasiini J C28H37NO4, CAS-numero 56144-22-0
Lähteet
Aiheesta muualla
Terveysportti: Sytokalasiinit
PubChem: Cytochalasin B
SigmaAldrich: The Cytochalasins (pdf)
Mikrobitoksiinit
Homemyrkyt
|
854604
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jamaica%20Innin%20rannikkorosvot
|
Jamaica Innin rannikkorosvot
|
Jamaica Innin rannikkorosvot, myös nimellä Jamaica Innin rantarosvot, (Jamaica Inn) on Alfred Hitchcockin ohjaama brittiläinen merirosvoelokuva vuodelta 1939. Se oli Hitchcockin viimeinen elokuva Britanniassa ennen kuin hän siirtyi Yhdysvaltoihin. Elokuva muistetaan ennen kaikkea Maureen O'Haran ja Charles Laughtonin vaikuttavista roolisuorituksista. Monet kriitikot ovatkin todenneet, että Jamaica Innin rannikkorosvot on ensisijaisesti Laughton-elokuva – ei Hitchcock-elokuva.
Tarina
Vuoteen 1819 sijoittuvassa elokuvassa arvostettu sir Humphrey Pengallan on Cornwallin rannikolla toimivan rannikkorosvojoukkion salainen johtaja. Rosvot houkuttelevat laivoja karille väärillä majakkavaloilla ja sitten murhaavat matkustajat ja ryöstävät lastin. Nuori Mary saapuu setänsä ja tätinsä vieraaksi Jamaica Inn -majataloon. Mary huomaa pian majatalon olevan rannikkorosvojen päämaja. Hän pelastaa yhden miehen, joka yrittää paljastaa rannikkorosvot. Loppuhuipennuksessa sir Humphrey ja hänen liittolaisensa tapetaan.
Poikkeuksellisesti Hitchcockilla ei tässä elokuvassa ole cameoroolia.
Näyttelijät
Tuotanto
Alkuteos ja käsikirjoitus
Hitchcock oli aloittanut Nainen katoaa -elokuvan kuvausten aikana sopimusneuvottelut David O. Selznickin kanssa. Selznick oli suunnitellut Hitchcockin ensimmäiseksi elokuvaksi Titanicia. Elokuva kuitenkin hyllytettiin elokuussa 1938, eikä Hitchcockia tarvittu Hollywoodissa ennen kuin vuoden 1939 loppupuolella. Hitchcockilla oli siis yhtäkkiä runsaasti aikaa käytettävissään Britanniassa, ja hän ryhtyi etsimään sopivaa materiaalia, josta hän voisi tehdä elokuvan.
Tässä vaiheessa Hitchcock oli jo sopinut Selznickin kanssa, että Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Rebekka olisi Hitchcockin ensimmäinen Hollywood-elokuva. Erikoisen sattuman kautta hänelle tarjottiin elokuvattavaksi toista du Maurierin romaania Jamaica Inniä. Romaanin oikeudet oli ostanut Erich Pommerin ja Charles Laughtonin Mayflower Pictures. Hitchcock oli työskennellyt Pommerin kanssa Saksassa elokuvassa Die Prinzessin und der Geiger 1924. Hitchcockin mielestä romaanissa oli ainesta, ja hän allekirjoitti sopimuksen.
Kun Hitchcock sai nähdä ensimmäisen käsikirjoitusversion, hän kauhistui ja halusi heti luopua hankkeesta. Pommer ja Laughton eivät kuitenkaan suostuneet purkamaan sopimusta. Hitchcockille ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tehdä siitä niissä oloissa paras mahdollinen elokuva. Hitchcock ja hänen vaimonsa Alma Reville muokkasivat käsikirjoitusta perusteellisesti ja lopullisen silauksen antoivat Joan Harrison ja Sidney Gilliat.
Käsikirjoituksen tiellä oli ennen muuta yksi suuri este: Charles Laughton, elokuvan tuottaja ja pääosan näyttelijä. Laughtonilla oli omia ajatuksia roolijaosta, ja siksi käsikirjoitusta oli muokattava lukemattomia kertoja, ennen kuin se olisi uuden roolituksen kannalta uskottava. Lisäksi tuottajat tajusivat äkkiä, että naisia himoitseva pappismies ei menisi yhdysvaltalaisen sensuurin läpi. Uuden muokkauskierroksen jälkeen papista tuli rauhantuomari. Lisäksi tässä vaiheessa Laughton huomasi, ettei hänellä ole tarpeeksi vuorosanoja. Laughton palkkasi J. B. Priestleyn kirjoittamaan hänelle lisää vuorosanoja. Hitchcock oli tästä kaikesta kaikkea muuta kuin tyytyväinen.
Roolijako
Jamaica Innin rannikkorosvoissa on aikaisemmista Hitchcock-elokuvista monia tuttuja näyttelijöitä, kuten Leslie Banks, Basil Radford ja Claire Greet. Greet oli ollut mukana Hitchcockin ensimmäisessä, keskeneräiseksi jääneessä elokuvassa Number 13 (1922).
Elokuvan naispääosaan Pommer ja Laughton olivat löytäneet nuoren ja tuntemattoman Maureen O'Haran. O'Hara oli tehnyt omasta mielestään epäonnistuneen koekuvauksen, jonka Pommer ja Laughton olivat nähneet ja palkanneet hänet elokuvaan My Irish Molly (1938). Jamaica Inn oli seuraava elokuva, ja se oli O'Haran ensimmäinen päärooli. Laughton palkkasi O'Haran myös seuraavaan elokuvaansa Notre Damen kellonsoittaja, joka kuvattiin vielä samana vuonna Hollywoodissa.
Kuvaukset
Kuvauksissa Hitchcockin suurin ongelma oli Charles Laughton. Laughton ei ollut tyytyväinen rooliinsa, koska ei ollut sinut sen kanssa. Hitchcock puolestaan ei ymmärtänyt asennetta lainkaan, sillä Hitchcockin mielestä kyseessä oli vain typerä rooli uskomattomassa melodraamassa. Hitchcock joutui kuitenkin kuvaamaan Laughtonista vain lähikuvia, kunnes Laughton vihdoin löysi oikeanlaisen kävelytyylin ja hänen liikkumistaan voitiin kuvata.
Vastaanotto
Jamaica Innin rannikkorosvot tuotti varsin hyvin, sillä Hitchcockilla oli jo mainetta hyvien ja viihdyttävien elokuvien tekijänä. Lisäksi elokuvassa oli tunnettuja näyttelijöitä ja se perustui suosittuun romaaniin. Kriitikot olivat kuitenkin varsin tylyjä. Elokuvaa moitittiin tylsäksi ja pitkävetiseksi. Näyttelijöistä myönteisimmän arvostelun sai Charles Laughton, joka oli tuolloin kansainvälinen elokuvatähti. Myös O'Haran luonnollisuutta kehuttiin. Jamaica Innin ja Notre Damen kellonsoittajan menestys 1939 loivat vahvan pohjan O'Haran nousulle tähdeksi.
Alkuperäisromaanin kirjoittanut Daphne Du Maurier ei puolestaan pitänyt elokuvasta. Hänestä se oli niin surkea, että hän jopa harkitsi Rebekan elokuvausoikeuksien perumista.
Jamaica Innin rannikkorosvot ei ole Hitchcockin tuotannossa erityisen arvostetussa asemassa. Lähes kaikki elokuvaa käsittelevät artikkelit alkavat toteamuksella ”Hitchcockin viimeinen elokuva Englannissa”. Allmovien kriitikko toteaa, ettei Jamaica Inn ole aivan niin kurja, kuin monet kuvittelevat. Se tosin kärsii siitä, ettei Hitchcock saanut kuvata sitä haluamallaan tavalla, mutta siinä on kuitenkin muutamia Hitchcockille tyypillisiä piirteitä.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
1 000 kuvakaappausta Jamaica Innin rannikkorosvoista
Alfred Hitchcockin ohjaamat elokuvat
Vuoden 1939 brittiläiset elokuvat
Merirosvoelokuvat
Brittiläiset mustavalkoelokuvat
77.4 Elokuvataide
|
374242
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuivuuskausi
|
Kuivuuskausi
|
Kuivuuskausi on pitkäkestoinen ajanjakso, jona alueeseen vaikuttaa veden puute.
Kuivuuskaudella voi olla merkittäviä vaikutuksia alueen ekosysteemiin, maatalouteen ja talouteen. Pitkään kestänyt kuivuus voi johtaa aavikoitumiseen.
Määritelmiä
Kuivuuskausi voidaan määritellä monesta erilaisesta lähtökohdasta. Lisäksi pitkittynyt kuivuus voi tarkoittaa eri puolella maailmaa hyvin eri asioita: maailman sateisimmilla alueilla viikon sateettomuus voi olla yleisessä kielenkäytössä kuivuuskausi, kun taas aavikkoympäristöissä viikon sateettomuutta ei pidetä vielä kuivuuskautena. Yleismääritelmän mukaan kuivuuskausi onkin sadannan vajautta pitkittyneen ajanjakson kuluessa.
Yhdysvaltain kansallisen sääpalvelun mukaan kuivuuskausi on epänormaalin kuivan sään jakso, joka aiheuttaa huomattavia muutoksia vesitasapainossa ja näin muun muassa vahingoittaa satoa ja vaikeuttaa vedenjakelua.
Water International -lehdessä 1980-luvulla julkaistun luokittelun mukaan kuivuuskauden määritelmät voidaan jakaa neljään luokkaan: meteorologisiin, hydrologisiin, maataloudellisiin ja sosioekonomisiin. Näistä kolme ensimmäistä määrittelevät kuivuuskauden fysikaalisena ilmiönä ja neljäs kysynnän ja tarjonnan ongelmana.
Meteorologinen kuivuuskausi koskee tiettyjä alueita ja riippuu vuotuisesta keskimääräisestä sademäärästä. Kuivuuskausi seuraa kun sademäärä alittaa alueellisen keskiarvon.
Hydrologinen kuivuuskausi viittaa joiden ja tekoaltaiden alhaiseen vesimärään. Se liittyy usein meteorologiseen kuivuuskauteen.
Maataloudellinen kuivuuskausi viittaa viljelmien kasteluveden puutteeseen kasvukauden jossain vaiheessa.
Sosioekonominen kuivuuskausi tarkoittaa tilannetta, jossa veden kysyntä ylittää sen tarjonnan.
Toinen tapa jaotella kuivuuskaudet on ajallisesti:
Pysyvä kuivuus esiintyy kaikkein kuivimmilla seuduilla. Siellä kasvillisuus on vähäistä ja kuivuuteen sopeutunutta, ja maanviljely on mahdotonta ilman keinokastelua.
Kausittainen kuivuus esiintyy seuduilla, joilla on vuotuinen kuiva kausi ja sadekausi. Maanviljely ajoitetaan sadekauteen.
Arvaamaton kuivuus tarkoittaa epänormaalia sademäärää. Se vaikuttaa usein pienellä alueella ja voi esiintyä missä vain, mutta yleisintä se on kosteimmissa ilmastotyypeissä.
Näkymätön kuivuus aiheutuu kun kesähelteet lisäävät haihduntaa ja transpiraatiota.
Syitä
Useimmilla alueilla, joilla kuivuuskausia esiintyy, kuivuus on toistuva ja tavallinen ilmastoilmiö. Kuivuuden syitä ovat sadannan vähäisyys, korkeat lämpötilat, maan liikakäyttö ja liikakansoitus. Kuivuuskaudet ovat voimistuneet, pidentyneet ja laajentuneet sitten vuoden 1970.
Toistuvista sääilmiöistä kuivuuskausia aiheuttaa muun muassa El Niño, jonka esiintymisvuosina esimerkiksi Aasiassa ja Australiassa kärsitään kuivuudesta. La Niña -ilmiö voimistaa kuivuutta edelleen. Ilmaston lämpenemisen on arveltu lisäävän kuivuuskausien määrää ja vakavuutta osassa maapalloa.
Pahoja kuivuuskausia
Esihistoriallisella ajalla 135 000–90 000 vuotta sitten Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsi useista suurista kuivuuskausista.
Egyptissä, Mesopotamiassa ja Indus-joen seudulla alkoi mahdollisesti vakava kuivuuskausi 4200 vuotta sitten. Sen arvellaan saattaneen aiheuttaa usean korkeakulttuurin taantumisen.
Mesoamerikassa oli vuosien 760–910 välillä kuivuuskausi, jonka arvellaan vaikuttaneen mayojen korkeakulttuurin romahdukseen.
Euroopan viimeisimpien 500 vuoden historian pahimpia kuivuuskausia ovat olleet vuosien 1566, 1666, 1719, 1818, 1893 ja 1921 kuivuuskaudet.
Australia on asutuista mantereista kuivin. Australian eurooppalaisajan pahin kuivuuskausi oli vuosina 1895–1903, jolloin maassa kuoli valtava määrä karjaa ja paimentolaistalous loppui osassa maata. Vuosien 1860–2000 välillä Australiassa oli ainakin 10 suurta kuivuuskautta. Niitä seurasi vuosien 2001–2009 kuivuuskausi, ja vuonna 2017 alkoi uusi kuivuuskausi Uudessa Etelä-Walesissa ja Queenslandissa.
Yhdysvaltain pahin tilastoitu kuivuuskausi "Dust Bowl" tapahtui 1930-luvulla Keskilännessä, ja se kattoi yli 60 prosenttia koko Yhdysvalloista. Kuivuuden seurauksena miljoonat ihmiset muuttivat pois alueelta. Seuraava laaja kuivuuskausi Yhdysvalloissa tapahtui vuosina 1987–1989 pohjoisessa Keskilännessä.
Yksi Kiinan pahimmista kuivuuskausista tapahtui Henanissa 1941–1942. Yhdessä muiden luonnonmullistusten ja sodan vaikutusten kanssa se aiheutti kolmen miljoonan kiinalaisen nälkäkuoleman.
Vuosien 1970–2012 väliset kuivuudet aiheuttivat kaikkiaan lähes 680 000 kuolonuhria. Suurin osa kuolemista tapahtui Afrikassa, missä oli ankaria kuivuuskausia vuosina 1975, 1983 ja 1984. Pohjois-Afrikan viimeisin kuivuuskausi vuosina 1999–2002 oli pahin yli 500 vuoteen, osoittaa Tunisiasta ja Algeriasta kerätyistä puiden vuosirengasnäytteistä tehty arvio vuodesta 1456 nykyaikaan.
Lähteet
Viitteet
Aiheesta muualla
Ilmasto
|
10210
|
https://fi.wikipedia.org/wiki/Alpit
|
Alpit
|
Alpit on Euroopan suurin ja korkein vuoristo. Tämä Keski-Euroopan vuoristo sijaitsee kaikkiaan kahdeksan valtion, Italian, Itävallan, Liechtensteinin, Monacon, Ranskan, Saksan, Slovenian ja Sveitsin alueella. Alppien korkein vuori on Mont Blanc (4 810 m), joka sijaitsee Ranskan ja Italian raja-alueella. Se on samalla Länsi-Euroopan korkein vuori.
Alppien poimuvuoristo syntyi noin 55 miljoonaa vuotta sitten Euraasian ja Afrikan mannerlaattojen törmätessä toisiinsa. Alpit kuuluvat niin sanottuihin nuoriin poimuvuoristoihin ja ovat Euroopan nuorimpia vuoristoja.
Alppialueen pinta-ala on noin 200 000 neliökilometriä. Alueella asuu noin 14 miljoonaa ihmistä.
Maantiede
Alppien rajat
Alpit rajoittuvat Italiassa Soča- ja Adigejoen väliseen Venetsian tasankoon, Pojoen laaksoon sekä Ligurianmereen. Ranskassa Alppien länsirajana on Rhônejoki, joka erottaa sen Ranskan keskiylängöstä. Sveitsissä Alpit rajoittuvat Mittellandin tasankoon, joka ulottuu Genevenjärveltä Bodenjärvelle. Pohjoisessa ja idässä, Saksan ja Itävallan alueella, Alpit rajoittuvat Tonavan laaksoon. Kaakossa Alpit jatkuvat Dinaarisina Alppeina. Luoteis-Italiassa Alppeja jatkaa Apenniinien vuoristo.
Alppivaltiot
Alpit ulottuvat kahdeksan valtion alueelle. Maiden yhteisen Alppikonvention mukaan vuoristoalueen pinta-ala on 191 000 neliökilometriä. Alppien alueella asui vuonna 2003 runsaat 13 miljoonaa asukasta, eniten Italiassa. Itävalta ja Italia kattavat kumpikin noin neljänneksen Alpeista. Liechtenstein ja Monaco sijaitsevat kokonaan Alpeilla; Itävallan ja Sveitsin alueesta noin 60 prosenttia on Alppeja.
Alppien aluejako
Alppeja on yritetty useaan kertaan jakaa suurempiin ja pienempiin osa-alueisiin. Yleisin perusjako on jakaa Alpit kolmeen pääosaan (Itä-, länsi- ja keskiosat), mutta eräät saksalaiset ja ranskalaiset lähtevät perusjaosta kahteen osaan, niin että itä- ja länsiosan rajana on joko Reuss ja Sankt Gotthardin sola, tai Hinterrheintalin laakso ja Splügeninsola.
Geologinen alajako erottaa länsiosasta Sisemmät Gneissialpit, Ulommat Gneissialpit ja Ranskan Kalkkialpit. Tässä jaossa Keski-Alpit kuuluvat Itäisiin Alppeihin, samoin kuin Pohjoiset ja Eteläiset Kalkkialpit. Nämä kuusi geologista ryhmää jaetaan sitten edelleen pienempiin vuoristoihin ja vuorijonoihin. Vuonna 1982 Itäiset Alpit jaettiin virallisesti osiin, luokittelun nimi on "Alpenvereinseinteilung der Ostalpen".
SOIUSA
On myös pyrkimyksiä päästä eroon erilaisten aluejakojen aiheuttamista sekavuuksista ja epäyhtäläisyyksistä. Yhteistyössä ”Club Alpino Italiano” -seuran ja useiden muiden kanssa, italialainen tutkija, Sergio Marazzi, suunnitteli Italiassa vuonna 1926 esitetyn perinteisen ”Partizione delle Alpi” -aluejaon tilalle nykyaikaisemman tulkinnan. SOIUSA (, eli International Standardized Mountain Subdivision of the Alps) on tarkka esitys Alppien aluejaosta, jonka tavoitteena on yhtenäistää erilaiset kansalliset luokittelut ja toteuttaa kansainvälisesti hyväksytty järjestelmä.
SOIUSA-aluejaossa Alpit jaetaan ensinnäkin kahteen pääosaan (PT, ), Itäisiin Alppeihin ja Läntisiin Alppeihin. Pääosat puolestaan jaetaan viiteen eri vyöhykkeeseen (SR, ). Läntiset Alpit käsittävät kaksi tällaista vyöhykettä, Eteläiset Länsi-Alpit ja Pohjoiset Länsi-Alpit. Itäisillä Alpeilla vyöhykkeitä on kolme, jotka ovat Keskiset Itä-Alpit, Pohjoiset Itä-Alpit ja Eteläiset Itä-Alpit. Vyöhykkeet jaetaan yhteensä 36 osastoon (SZ, ), jotka edelleen jaetaan 132 alaosastoon (STS, ). Näiden jälkeen jako tarkentuu vielä 333 yläryhmään (SPG, ), 870 ryhmään (GR, ) ja 1 625 alaryhmään (STG, ).
Solat
Alpit ovat vaikeakulkuinen vuoristo, mutta siellä on laaksoja ja solia, joissa liikkuminen on huomattavasti helpompaa.
Alppien solia:
Alppien lumivyöryt
Alpit tunnetaan lumivyöryistään, jotka voivat haudata rakennuksia, ajoneuvoja, ihmisiä ja eläimiä alleen. Lumi tukehduttaa nopeasti, jos ei saada apua. Lumivyöryjä on eniten rinteillä, joilla kaltevuus on noin 30°. Jyrkillä rinteillä satanut lumi valuu heti alas, loivilla se taas pysyy paikallaan eikä lähde liikkeelle. Alppien metsien hakkuut ovat lisänneet lumivyöryjä.
Geologia
Alppien synty
Alpit ovat syntyneet mannerliikuntojen seurauksena, kun Afrikan laatta törmäsi kohti Euraasian laattaa. Hitaasti pohjoista kohti kulkenut Afrikan laatta kutisti ja sulki Euraasian ja Afrikan laattojen välissä ollutta muinaista Tethysmerta. Varhainen poimutus tapahtui jo mesotsooisella maailmankaudella, hirmuliskojen aikana. Tuolloin vallinneilla trias- ja jurakaudella Tethysmeren pohjaan muodostui savikivi-, kalkkikivi- ja dolomiittikerroksia, joista syntyivät Tethysmeren Alpit.
Alppien suurin poimutus tapahtui 50–3 miljoonaa vuotta sitten, pääasiassa oligoseeni- ja mioseenikausilla. Afrikan laatta siirtyi yhä lähemmäksi Euraasian laattaa, ja muinainen Tethysmeri kutistui nykyiseksi, Euroopan ja Afrikan väliin jääneeksi, Välimereksi. Samalla Tethysmeren trias- ja jurakautiset kivikerrokset alkoivat nousta ylöspäin. Kerrokset puristuivat valtaviksi makaaviksi poimuiksi, jotka muistuttivat lähinnä jättiläismäistä, läjääntyönnettyä mattoa. Jatkuvasta paineesta johtuen poimut repeytyivät irti alustastaan, minkä seurauksena jäljellä oli massiivisia kivilaattoja. Kivilaatat joutuivat liikkumaan toistensa päälle pitkiä työntösiirrostasoja myöten.
Korkealta merenpinnan yläpuolelta, Alppien kalkkikivestä on löydetty runsaasti merieliöfossiileja ja jopa kokonaisia kivettyneitä riuttoja. Osaltaan ne ovat olleet merkittäviä johtolankoja Alppien menneisyyden määrittämisessä ja tutkimisessa.
Glasiologia ja jäätiköiden vaikutukset
Alpeilla on ollut monia jääkausia suunnilleen viimeisen 2–3 miljoonan vuoden sisään. Suuria jäämassoja Alppien laaksoja pitkin on valunut pleistoseenin aikana, jolloin jää kulutti monista laaksoista hyvin jyrkkäseinäisiä ja tasapohjaisia. Viimeinen oli Würm-jääkausi. Jäätikön kuljetus- ja kulutustoiminnan seurauksena Alpeille on muovautunut runsaasti poikkileikkaukseltaan U:n muotoisia laaksoja, syviä altaita joissa on nykyään monesti hyvin syviä järviä ja onsiloita eli vuorten rinteellä olevia koveria syvennyksiä. Jäätiköiden työnnyttyä kohti vuoriston laita-alueita, kertyi maa-aineksesta suuria moreenikasoja, päätemoreeneja, joita syntyi jäätiköiden pysähdyskohdille. Kun jäätiköt alkoivat jälleen vetäytyä, jäljelle jäänyt moreeni tukki Alppien jokilaaksoja synnyttäen alueen järviä, joista suurimpien joukkoon lukeutuu Sveitsin ja Ranskan rajalla sijaitseva Genevenjärvi. Pleistoseenin jääkaudesta on kulunut jo pitkä aika, ja jää onkin vetäytynyt useimmista sen hallitsemista laaksoista, mutta tietyillä osin Alppeja on edelleen pysyvä lumi- ja jääpeite. Euroopan pisin jäävirta Aletschgletscher on jopa 27 kilometriä pitkä. Jäätiköt osoittautuvat kuitenkin olevan kutistumassa, ja nykytutkimuksen valossa niiden uskotaan häviävän Alpeilta lähes täysin vuoteen 2100 mennessä.
Vaikutus geologiseen sanastoon
Alpit on historiallisesti varhainen geologisen tutkimuksen kohde, minkä vuoksi myös muitakin samankaltaisia lumen ja jäätiköiden muovaamia vuoristoja on jo jonkin aikaa kutsuttu alpiinisiksi muodostumiksi. Näin ollen monen jäätikköeroosioon liittyvän ilmiön nimi siis käytännössä juontaa juurensa Alppien piirteistä. Matterhorn on hyvä esimerkki terävähuippuisesta vuoresta, joka on syntynyt useiden huipusta poispäin valuvien jäätiköiden etureunan kovertamana. Tämän tyyppisiä vuorenhuippuja kutsutaan monissa kielissä nimellä ”horn”. Kahta vierekkäistä laaksoa jakavaa terävää ja louhikkoista harjannetta kutsutaan taas puolestaan nimellä ”arête”. U-laaksojen alkupäässä taas saattaa olla pyöreähkö painanne ”cirque”, johon on tavallisesti syntynyt järvi.
Ilmasto ja kasvillisuus
Alpit keräävät tehokkaasti vuoriston kohdalta kulkevia Euroopan sateita. Atlantilta ja Välimereltä virtaavat ilmamassat joutuvat kohoamaan Alppien rinteillä edetäkseen vuoriston yli, jolloin ilmamassat tiivistyvät Alpeilla tavanomaisiksi sateiksi. Verrattuna Euroopan tasangon vuotuiseen 660 millimetrin sademäärään Alpeilla sataa yli kaksi kertaa enemmän, 1 450 millimetriä vuodessa. Runsas kolmasosa sateista haihtuu takaisin ilmaan, mutta loput kaksi kolmasosaa virtaa laaksojen joissa alas vuorilta.
Alppien kasvillisuus on jakautunut eri korkeuksien ilmasto-olosuhteiden mukaisiin kasvillisuusvyöhykkeisiin, joiden korkeuteen ja laatuun vaikuttaa hieman myös sijainti vuoristossa. Vuoriston lämpimämmillä alarinteillä tammet (Quercus), valkopyökit (Carpinus) ja männyt (Pinus) muodostavat metsiä. Näistä pyökkimetsät viihtyvät viileämmässä ilmastossa. Pyökkejä korkeammalla kasvava puusto muodostuu puolestaan pihta- (Abies), kuusi- (Picea), vaahtera- (Acer) ja lehtikuusimetsistä (Larix). Nämä lajit viihtyvät Alppien rinteillä aina metsärajan korkeudelle asti. Puurajan yläpuolella ja pysyvän lumirajan alapuolella on tundraa muistuttava alpiininen vyöhyke, jolla kesäinen kasvukausi on lyhyt, vain 3–4 kuukautta. Tuona aikana alppiniityt kukkivat runsaissa väreissä. Niittyjä kutsutaan nimellä ”alpages”, mistä koko Alppien nimikin juontuu. Euroopan Alppien alpiininen kasvillisuus käsittää erilaisia sammalia (Bryobionta), jäkäliä (Lichenes), alppiruusuja (Rhododendron), alppitähtiä (Leontopodium alpinum, tunnetaan yleisesti nimellä ”Edelweiss”), saroja (Carex), pihlajia (Sorbus), vuorimäntyjä (Pinus mugo) ja varpuja. Pieni, valkokukkainen alppitähti eli ”Edelweiss” tunnetaan myös Sveitsin kansalliskukkana.
Alpeilta tunnetaan noin 13 000 kasvilajia ja noin 900 erityyppistä kasviyhdyskuntaa. Niihin lukeutuu 4 500 putkilokasvia (Cormobionta tai Tracheophyta); noin 800 sammallajia sekä noin 300 Eupatorieae-tribuksen lajia, johon kuuluvat muun muassa verijuuret (Agrimonia), punalatvat (Eupatorium) ja valkolatvat (Ageratina). Sienilajeja Alpeilta on tavattu yli 5 000 sekä noin 2 500 erityyppistä jäkälää.
Kasvillisuusvyöhykkeet
Vuoristometsäinen vyöhyke ()
Subalpiininen vyöhyke (, 1 700–2 400 m)
Alpiininen vyöhyke (, 2 400–3 000 m)
Luminen vyöhyke ()
Jäätiköt (, 4 000 m)
Subalpiininen 0–1 700 (yläraja 1 200–1 700), eniten asutusta
0–600 (500–700 m) viljelyvyöhyke, jossa kesällä yli 20 °C
0–1 700 (1 500–1 800 m) lehtimetsä, euroopanpyökki, saarni, jalava, lehmukset, saksanpihta
1 700–2 400 havumetsät, kuusi, lehtikuusi, sembramänty, alppiruusut
2 400–3 000 alppiniitty
Lauhkea lehtimetsävyöhyke
Alppien juurella on keskieurooppalainen lauhkea lehtimetsäilmasto. Metsät tosin on monin paikoin raivattu pelloiksi aikoja sitten.
(Lauhkea) havumetsävyöhyke
Alpeilla kasvaa havumetsiä ja ilmasto on havumetsävyöhykkeellä viileäkesäistä Pohjois-Euroopan tyyppiä. Lauhkean vyöhykkeen raja on yleensä 1 200 metriä Pohjois-Alpeilla. Etelä-Alpeilla raja on 1 500 metriä, jopa 1 700–1 800 metriä.
Metsänraja on 1 500–2 000 metrin korkeudessa. Pohjois-Alpeilla havumetsiä kasvaa harvoin yli 1 800 metrin korkeudessa, mutta Etelä-Alpeilla kasvaa tavallisesti euroopanlehtikuusta, sembramäntyä ja vuorimäntyä jopa 2 100 metrin korkeudessa. Alppien havupuut ovat metsäkuusta, piipitoisilla mailla viihtyy myös euroopanlehtikuusi. Kuusta kasvaa jopa 1 800 metrin, lehtikuusta 2000 metrin korkeudessa.
Alpiininen vyöhyke
Puurajan yllä noin 2 400–3 000 metrin korkeudessa kasvaa enimmäkseen ruohosta, varvusta, jäkälistä ja vastaavista koostuvaa tundramaista vuoristokasvillisuutta. Sille ovat tyypillisiä myös muun muassa katajat ja kukkakasvit. Kasvillisuus muuttuu karummaksi ylöspäin mentäessä. Tätä kasvillisuutta sanotaan alpiiniseksi vyöhykkeeksi. Sekin jakautuu tundran tapaan alavyöhykkeisiin ja lajeihin lämpötilan, maaperän kosteuden ja ravinteiden mukaan. Vuoristokasvillisuusvyöhykkeen alaosassa kasvaa varpuja, mustikkaa, karpaloa ja puolukkaa. Ylempänä alpiininen kasvillisuus jakautuu muun muassa suomaiseen ja kuivempaan.
Tunnettuja alppikasveja ovat alppitähti "Edelweiss" (Leontopodium alpinum) ja ruostealppiruusu (Rhododendron ferrugineum). Kosteilla soilla kasvaa niittyvillaa, saroja, kaislaa ja kämmekkää. Kuivilla alueilla kasvaa mehikasveja, katkeroa, kellokasveja, esikkoa ja alppikasveja.
Lumirajan lähellä vuoristokasvillisuus muuttuu maan routimisen ja pakkasrapautumisen voimistumisen ja kylmenemisen takia laikkuisemmaksi ja patjamaiseksi. Ylhäällä on lunta ympäri vuoden kesällä varjossa. Lumirajan lähelläkin kasvaa kääpiöpajua. Lumivyöhykkeellä kasvaa lumettomilla alueilla jäkälää, rahkasammalta ja jääleinikkiä.
Luminen vyöhyke ja jäätiköt
Alpeillakin näkyy ilman viileneminen ylöspäin mentäessä noin 6,5 °C/1 000 m. Korkealla on vuoristojäätiköitä eli jäävirtoja, ja korkeimpien vuorten huipuilla on lunta ja jäätä. Suurin jäätikkö on nimeltään Aletsch. Vuoristojäätiköt syntyvät ylhäällä olevan lumen pakkautuessa jääksi suuressa paineessa. Jää valuu alas laaksoa kohti. Jäätiköt valuvat omalla painollaan lumirajan alapuolelle ennen sulamistaan ja haihtumistaan, kymmenistä satoihin metrejä lumivyöhykkeen alle. Alppien jäätiköillä on vaarallisia railoja. Eri puolilla Alppeja lumiraja on eri korkeuksilla, mutta keskimäärin se on 2 800–3 000 m. Lumiraja on paikoin niinkin alhaalla kuin 2 400 metrin korkeudessa, mutta nousee jopa 3 100 m asti.
Lumirajan ylläkin, lumettomissa vuortenhuipuissa, on tavattu kukkakasveja jopa 3 350–3 650 metrin korkeudessa.
Alppien ilmasto on vaihdellut. Jäätiköt olivat 1800-luvulla niin sanotun pienen jääkauden aikoihin nykyistä suurempia. Nykyisen ilmastonmuutoksen mukana Alppienkin jäätiköt toistaiseksi kutistuvat. Alpeilla on ylhäällä jäätikköjärviä. Alpeilla puhaltaa usein lämmin föhntuuli, joka sulattaa lunta.
Eläimistö
Eläimistö on sopeutunut Alppien erilaisiin elinympäristöihin, ja alueella tavataan niin pieniä kuin suuriakin kasvin- ja lihansyöjäeläimiä. Alpeilta on tunnistettu noin 30 000 eri eläinlajia, joihin lukeutuu muiden muassa 15 eri matelijalajia, 21 sammakkoeläintä (mukaan lukien yksi alkuperäislaji) ja noin 80 kalalajia. Alpeilta tunnetaan myös noin 80 eri nisäkäslajia, joista suurin osa on hiiriä, myyriä ja lepakoita. Alppien alkuperäisiin nisäkäslajeihin kuuluvat esimerkiksi alppimetsähiiri (Apodemus alpicola) ja baijerintunnelimyyrä (Microtus bavaricus). Lisäksi Alpeilla pesii noin 200 lintulajia sekä arvioiden mukaan noin 20 000 eri selkärangatonta.
Nisäkkäät
Alppien ketteriä kasvinsyöjiä ovat vuorikauris eli alppikauris (Capra ibex), gemssi (Rupicapra rupicapra), alppimurmeli (Marmota marmota), metsäjänis (Lepus timidus) ja saksanhirvi (Cervus elaphus). Näistä alppimurmeli käyttää myös jonkin verran hyönteisravintoa. Alpeilla liikkuu myös jonkin verran mufloneita eli villinä eläviä lampaita.
Alppien kenties sopeutuvaisin petoeläin on susi (Canis lupus). Se on tehokas saalistaja, jonka levinneisyys on aikoinaan kattanut valtavia alueita. Suuren levinneisyyden johdosta sudesta kehittyi useita erilaisiin elinympäristöihin sopeutuneita alalajeja. Sudella on kaksikerroksinen turkki, joka koostuu karkeasta, vettä ja likaa hylkivästä pintakarvasta sekä sen alla olevasta tiheästä, vesitiiviistä ja hyvin lämpöä eristävästä pohjavillasta. Sudella on talvella talviturkki, jonka se heittää ilman lämmetessä pois. Suden käpälät ovat sopeutuneet kylmyyteen ja lumeen. Suurissa käpälissä on varpaiden välissä ihopoimuja, ja tiheä verisuonisto pitää polkuanturat lämpiminä Alppien kovemmissakin talvipakkasissa. Käpälien anturoiden väleissä olevat karkeat karvat estävät suden luisumista liukkaalla pinnalla. Suden varpaiden välissä on myös rauhaset, jotka erittävät hajuainetta, joka auttaa eläintä paikallistamaan kulkemansa reitin. Saman hajuaineen avulla susi voi myös tiedottaa itsestään laajalle alueelle koko seudulle.
Alpeille on palautettu suurpetoja – ilveksiä (Lynx lynx), susia (Canis lupus) ja karhuja (Ursus arctos) – alueille, joilla on yhä jäljellä vanhoja metsiä ja muita luonnontilaisia elinympäristöjä. Rakentamisen seurauksena elinympäristöt kuitenkin pirstoutuvat jatkuvasti, mikä vaikeuttaa eristyksiin jäävien pienten populaatioiden pitkäaikaista selviämistä.
Linnut
Alpeilla viihtyy lukuisia lintulajeja. Alppien petolinnuista tunnetuimpia lienevät maakotka (Aquila chrysaetos), partakorppikotka (Gypaetus barbatus) sekä hanhikorppikotka (Gyps fulvus). Korkealla eläviä maakotkia tavataan jokseenkin harvoin ja laji on alueella suojeltu. Niin ikään partakorppikotkat ovat harvinaisia ja uhanalaisia Alpeilla. Petolinnuista tavallisemmin tavattavia ovat hiirihaukat (Buteo), jalohaukat (Falconidae) sekä pöllöt (Strigidae). Pöllölajeja Alpeilta tunnetaan kahdeksan, joista mainittavia ovat esimerkiksi huuhkaja (Bubo bubo), sarvipöllö (Asio otus), kyläpöllönen (Otus scops), helmipöllö (Aegolius funereus) ja varpuspöllö (Glaucidium passerinum). Alpeilla elää myös tikkoja (Picidae), pähkinähakkeja (Nucifraga caryocatactes), kalliokiipijöitä (Tichodroma muraria) ja koskikaroja (Cinclus cinclus). Korkealla vuorilla yleisiä lintuja ovat alppivaris (Pyrrhocorax pyrrhocorax) sekä alppinaakka (Pyrrhocorax graculus). Alppivaris tunnetaan pitkästä punaisesta nokastaan, kun taas alppinaakan nokka on lyhyt ja keltainen.
Selkärangattomat
Maailmanlaajuisestikin menestyksekäs eläinluokka, hyönteiset, on asettunut taloksi myös Alpeille. Sarvijääriin kuuluva kovakuoriainen alppijäärä (Rosalia alpina) sulautuu suojavärinsä ansiosta täydellisesti omaan Alppien elinympäristöönsä, pyökkimetsään. Jäärälle on kehittynyt harmaa mustaraitainen suojaväri. Kyseinen jäärälaji on käynyt kuitenkin melko harvinaiseksi. Alpeilla elää myös harvinainen alppiapollo (Parnassius phoebus), joka on suojelun kohteena oleva perhoslaji.
Alppien suojelu
Kahdeksan alppimaata ja Euroopan unioni ovat tehneet yhteisen Alppien suojelua koskevan yleissopimuksen (, ). Sopijapuolet järjestävät kahden vuoden välein Alppikonferenssin, johon liittyviä asioita hoitavat toimistot Innsbruckissa ja Bolzanossa. Yleissopimuksen osapuolet edistävät Alppien suojelua laajasti eri osa-alueilla. Tavoitteena on "Alppien luonnollisen ekosysteemin pitkäaikainen suojelu, alueen kestävä kehitys ja sen asukkaiden taloudellisten etujen suojelu. Yleissopimuksen pääperiaatteina ovat ehkäisy, saastuttaja maksaa -periaate ja rajat ylittävä yhteistyö".
Alpit ja ihminen
Historia
Alpeilla on asunut ihmisiä jo kivikaudelta lähtien, mutta heistä tiedetään vähän. Puunilaissodissa Karthagon sotapäällikkö Hannibal ylitti Alpit 38 000 miehen armeijansa kanssa. Germaaniheimot asuttivat Alpit 500–1200-luvuilla. Alppien historiaa voidaan seurata tarkemmin vasta 900–1200-lukujen jälkeen Kaarle Suuren perustaman valtakunnan lopullisesti hajottua. Ihmisiä muutti Alpeille muun muassa siksi, että ne tarjosivat hyvän turvapaikan.
Alpeille kehittyi perinteinen maanviljelyyn ja karjanhoitoon pohjautuva elämäntapa. Kuivilla Etelä-Alpeilla pidettiin lampaita ja vuohia, pohjoisessa nautoja. Vuorikiipeily alkoi Alpeilla jo 1700-luvulla. Myös kaivostoiminta ja kotiteollisuus olivat joissakin paikoissa tärkeitä elinkeinoja.
1800-luvulla Alppien vanha kyläkulttuuri alkoi taantua ja väki vähetä syrjäisistä alppikylistä. Vuoden 1870 jälkeen kolmanneksessa alppikylissä väkiluku on vähentynyt, joissakin romahtanut. Tämä johtuu muun muassa talouden ja tekniikan yleisestä kehityksestä, sillä maatalous ei nykyisellään kannata Alpeilla. Toisaalta Alppien kaupungit ovat kasvaneet. Sama kehitys on jatkunut 1900- ja 2000-luvuillakin. Pienet alppikylät ovat vaarassa hävitä ihmisten muuttaessa suuriin kaupunkeihin. Alppien talouselämää vaikeuttaa muun muassa se, ettei viljely siellä kannata samalla tavoin kuin muualla Keski-Euroopassa. Alpeille kohdistuva hiihtoturismi yleistyi jo ennen toista maailmansotaa.
Kulttuuri, urheilu ja aktiviteetit
Vuorikiipeily on alkanut Alpeilla viimeistään 1800-luvulla. Vuonna 1911 Karl Blodigista tuli ensimmäinen, joka oli kiivennyt kaikille Alppien yli 4 000 metriä korkeille päähuipuille.
Talous
Energiantuotanto
Vuoristoisista pinnanmuodoista johtuen merkittävä energian tuotantomuoto Alpeilla on vesivoima. Kattavat tiedot vesivoiman osuudesta energian tuotannossa kuitenkin puuttuvat. Eräänlaisessa yleiskatsauksessa vuodelta 2001 oli kerätty tietoja yli sadasta suuresta vesivoimalan padosta Alpeilla. Kansainvälisen Alppien suojelukomission (CIPRA) mukaan voimaloiden kapasiteetti on yli 28 gigawattia ja ne tuottavat yli 46 terawattituntia sähköä joka vuosi. Yleensä vesivirrat ovat voimakkaimmillaan keväällä sekä kesällä ja heikoimmillaan talvella, mikä tarkoittaa vesivoiman tuottavan vähemmän sähköä talvisin ja enemmän kesäisin. Talvella sähkön kysyntä on kuitenkin korkeampi kuin kesällä. Periaatteessa tämä vaihtelu suosisi oheen tuulivoimaa, joka puolestaan tuottaa yleensä enemmän sähköä talvella kuin kesällä. Uusiutuvan energian tuotannon vuoksi Alpeille on ehdotettu rakennettavaksi lisää vesivoimaloita. Vesivoimaloilla saattaa kuitenkin olla negatiivisia vaikutuksia jokien ekosysteemeihin ja lähialueille, kuten tulvatasankoihin ja -metsiin. Vesivoimalat saattavat vaikuttaa myös vedenlaatuun, kaloihin ja muuhun vesieliöstöön. Vaikutuksia voi olla myös sedimentin kuljetukseen ja moniin muihin tärkeisiin ekosysteemien toimintoihin ja niiden luonnollisiin palveluihin. Tämän vuoksi vesivoimaloiden rakentaminen on edelleen yksi kiistanalaisimmista Alppien energiantuotantoon liittyvistä kysymyksistä. Luonnonsuojelijat ja paikallinen väestö vastustavat usein voimakkaasti uusia vesivoimalahankkeita.
Suurta osaa alpiinisesta ympäristöstä peittävät metsät, joita on vuoristoisesta maastosta johtuen hankala soveltaa maatalouskäyttöön. Vaikean maaston vuoksi mahdollisuudet bioenergian tuotantoon Alppien rinteillä olisivat varsin rajalliset, jos metsiä aiottaisiin muuttaa energiamuotoa varten tarkoitetuiksi viljelmiksi. Sen sijaan metsien polttopuut ovat olleet ja tulevat vastaisuudessakin olemaan tärkeä energianlähde Alpeilla. Metsäala kasvaa alueella jatkuvasti, mikä tarkoittaa myös puuvarannon jatkuvaa lisääntymistä. Näin ollen ympäristö on potentiaalinen puusta tuotetun energian lisäämiseen. Riittävien resurssien vuoksi myöskään korkeammalla vuorilla kasvavien vuoristometsien olemassaoloa ei tarvitsisi vaarantaa.
Matkailu
Alpit on suosittu matkailukohde, joka tunnetaan talvisin erityisesti laskettelumahdollisuuksistaan, kun taas kesäisin matkailijoita vuoristoon vetää alueen luonto. Joissakin Alppien korkeissa hiihtokeskuksissa on mahdollista lasketella myös kesäisin. Useat hiihtokeskukset kärsivät nykyisin kuitenkin lumipulasta, mistä johtuen ne ovat enenevässä määrin alkaneet painottaa kesämatkailuun. Laskettelun ja kelkkailun sijasta tällaiset keskukset saattavat tarjota toisenlaisia aktiviteetteja ja palveluita, kuten pyöräilyä ja wellness-palveluita. Tavallisesti kävijöitä on enemmän kesäisin, mutta talvimatkailijat tuovat verrattain enemmän rahaa. Nämä erot pitävät vuodenaikojen keskimääräiset matkailutulot suhteellisen tasapainoisina. Matkailijamäärällisesti Alppien suosituin talvisesongin kohde vuonna 2009 oli Itävallassa sijaitseva Lech-Zürsin ympäristö, jossa kirjattuja yöpymisiä kertyi kaikkiaan 856 000. Saman vuoden kesäsesongin ykköskohde oli puolestaan Sveitsissä sijaitseva Luzern, kun eri kohteiden vertailuissa otettiin huomioon yöpymiset, hotellihinnat sekä käyttöaste. Luzernin matkailijamäärä oli tuolloin 670 000. Luzernin matkailun avainsanoja olivat alueen vaellus- ja maastopyöräreitit, köysiradat, järvet sekä kiipeilypuistot.
Alppien matkailijamäärä on vuosittain yli 100 000 000. Yöpymisiä alueella puolestaan kertyy 400 000 000 vuodessa. 15% paikallisista asukkaista saa elantoa joko suoraan tai epäsuoraan turismista, mutta vain kymmenesosa alppikunnista elää lähinnä matkailusta. Sveitsin turismin varassa olevia alueita ovat esimerkiksi Graubündenin kantoni ja Bernin ylämaan vuoristoalue. Vastaavasti tällaisia alueita ovat Itävallassa Tirolin ja Salzburgin osavaltiot sekä Italiassa autonominen Etelä-Tirolin maakunta.
Liikenne Alpeilla
Tieliikenne
Alppien autotiet on jouduttu rakentamaan vuoristoisen maaston ehdoilla. Tavallisesti tiet on rakennettu kulkemaan laaksoja pitkin. Ylänköalueen ylittävät tiet kulkevat solien kautta. Alpeilla on myös maantietunneleita.
Alppialueella on valtateitä kaikkiaan noin 4 200 kilometriä. Tieverkko on tihein Sveitsissä. Laajin tiestö on Itävallan Alpeilla (1 500 km), suppein Sloveniassa (100 km). Merkittävimmät tavaraliikenteen tieyhteydet Alppien poikki ovat Gotthardin maantietunneli, Brennerin solatie ja Tarvision tunneli, joiden kaikkien kautta kulki 2,1–2,2 miljoonaa kuorma-autoa vuonna 2004. Näiden lisäksi henkilöliikenteen merkittäviä reittejä ovat Välimeren rantatie Ventimiglian kautta, Montgenèvren sola, Frejusin tunneli, Mont Blancin tunneli, Ison Sankt Bernhardin tunneli, Simplonin solatie, San Bernardinon tunneli, Reschensolan ylittävä tie, Tauernin tunneli ja Wechselin solatie sekä Schoberpassin ja Semmeringin reitit.
Junaliikenne
Alppien poikki kulkevat rautatiet ovat vilkkaita, vaikkakin kapasiteeteiltaan melko rajoittuneita. Alpeilla on enemmän auto- kuin rautateitä, mutta kummallakin on kapasiteettiongelmia. Alppien rautatieyhteydet käsittävät monia yksiraiteisia, mutkikkaita ja hidaskulkuisia linjoja. Tehokas Alppien poikki kulkeva rautatieverkosto vaatisi alueelle valtavia määriä uutta infrastruktuuria.
Etenkin Sveitsissä tunnettuja ja turistien suosimia junareittejä ovat Glacier Express ja Bernina Express. Näistä Bernina Expressin toinen pääteasema sijaitsee kuitenkin Italian puolella, Tiranossa.
Tunnelit
Tunnelirakentamisen historiaa Alpeilla
Alpit ovat pitkään olleet lähes ylitsepääsemätön este Ranskan ja Italian välillä. Vuosisatojen ajan ennen ensimmäisen tunnelin valmistumista kauppiaat ja sotajoukot joutuivat usein menettämään henkensä yrittäessään korkeiden vuorten yli. Ensimmäinen onnistunut tunneliyhteys Alppien ali, Ranskan ja Italian välillä, tehtiin vasta 1800-luvun puolivälissä. Tunneli ei itsessään ollut kovinkaan uusi oivallus, sillä Genovan ja Torinon maustekauppiaat olivat harkinneet sellaisen rakentamista jo 1400-luvulla. Suunnitelmana oli kaivaa yli 3 kilometrin pituinen käytävä Col di Tenden läpi. Korkeimpana harjanteena Col di Tende on ollut pahin este silloisten Genovasta Nizzaan kulkevien muulikaravaanien matkan varrella. Tunnelin rakentajilla ei ollut käytössään räjähdysaineita, joten heidän oli louhittava kiviainekseen uria, minkä jälkeen niistä saattoi kiilata kiveä irti. Irtonainen kiviaines oli poistettava työmaalta joko kantamalla tai vetämällä. Rakennusurakan eteneminen oli hidasta. Tuohon aikaan Italian Välimeren purjehdukseen ja pitkiin karavaanireitteihin perustuva mausteiden kaupankäynnin monopoli menetti asemansa samalla, kun Vasco da Gama purjehti Kaukoitään avaten meritien Portugalin kauppiaille. Tunnelia ei tuolloin saatu kaivettua loppuun asti ja se hylättiin 300 vuodeksi. Myöhemmin kesken jääneen tunnelin rakentamista alettiin Sardinian ja Piemonten kuninkaan määräyksen johdosta jatkaa. Työt keskeytyivät kuitenkin jälleen, kun Ranskassa tapahtui vallankumous, ja Napoleon nousi valtaan.
Tilanne koki muutoksen 20 vuotta myöhemmin, kun alueen rautateitä alettiin rakentaa. Rautatierakentamisessa maan tasoeroja tuli välttää ja vuoristoissa tunnelit olisivatkin olleet miltei välttämättömiä. Tunnelirakentamisen suhteen aloitteen teki jälleen Sardinian kuningas suunnittelemallaan 11 kilometriä pitkällä tunnelilla Mont Cenis -solan ali. Oikeudet tunnelin tarkempiin suunnitteluihin saivat kaksi piemontelaisinsinööriä, Sommeiler ja Grattoni. Rakentamiseen liittyen vastassa oli monia pulmia, kuten se, että tunnelin syvimmän kohdan päällä olisi yli 1 600 metriä vuorta ja lämpötila tunnelissa jopa 47 °C. Haastavimmiksi ongelmiksi osoittautuivat liian lämmön sekä räjäytysten tuottaman ruudinsavun haihduttaminen useiden kilometrien pituisesta tunnelista. Ongelmiin ratkaisun tarjosi Sommeiler, joka keksi käyttää puristetulla ilmalla toimivia kallioporia tunnelin kaivamiseen. Kallioporat aiheuttaisivat ylipaineen, minkä avulla ne sekä puhaltaisivat savut pois että viilentäisivät kalliota. Vuonna 1857 tunnelin louhinta aloitettiin Alppien vastakkaisilta puolilta. Rakentamisessa oli kuitenkin käytettävä vanhoja menetelmiä siihen saakka, kunnes ilmakompressorit valmistuivat. Ensimmäisten viiden vuoden aikana rakentaminen olikin hidasta, ja etenemisvauhti oli vain vajaat 25 senttimetriä päivässä. Eteneminen hidastui entisestään, kun paineilmaporat lopulta saatiin käyttöön. Sommeiler suunnitteli seuraavaksi vesivoimalla käyviä ilmakompressoreita. Toiminta perustuisi padottuun jokeen, jossa vesirattaat toimisivat kompressorien voimakoneina. Lopulta joulupäivänä vuonna 1870 vastakkaisilta puolilta vuoria kaivamisen aloittaneet työryhmät kohtasivat, kun matkaa heiltä oli kertynyt yhteensä 12,8 kilometriä. Tunneli avattiin rautatieliikenteelle 17. syyskuuta 1871.
Mont Blancin tunneli
Italian ja Ranskan välinen Mont Blancin maantietunneli vihittiin käyttöön vuonna 1965. Tunneli on 11,6 kilometriä pitkä. Se lyhensi Rooman ja Pariisin välistä ajoaikaa noin 20 tunnilla.
Italia ja Ranska sopivat yhteisestä tunnelihankkeesta vuonna 1949. Sveitsi tuli mukaan hankkeeseen vuonna 1953. Tunnelin rakentaminen kesti 6,5 vuotta, ja sen saattaminen suunnitelmien tekemisestä lähtien kokonaan valmiiksi 19 vuotta. Valmistuessaan Mont Blancin tunneli oli maailman pisin maantietunneli.
Gotthardin pohjatunneli
Gotthardin pohjatunneli Sveitsissä otettiin käyttöön 11. joulukuuta 2016. Tunnelin pituus on 57 kilometriä. Päätunneli koostuu kahdesta yksiraiteisesta tunneliputkesta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa yhdystunneleilla. Tunnelin rakentaminen kesti 17 vuotta.
20 vuotta ennen tunnelin käyttöönottoa rautatieliikenteen tulevaisuus oli epävarmaa. Tuolloin auto- ja lentoliikenne vaikuttivat ottaneen yliotteen tunnelihankkeista. Sveitsin naapurimaissa yleistynyt suurnopeusjunaliikenne parantaa kuitenkin tunnelihankkeen kannattavuutta. Alpit ylittävä tavaraliikenne on kasvanut jatkuvasti, ja eniten se on tuonut rasitusta paikallisille maanteille. Uuden nopean yhteyden avulla, osana eurooppalaista nopeaa rautatieverkostoa, tulevaisuuden kasvavaa tavara- ja henkilöliikennettä on mahdollista hoitaa taloudellisemmin ja ympäristöystävällisemmin.
Lentoliikenne
Merkittävimmät Alppien läheisyydessä olevat kansainväliset lentoasemat ovat Geneven kansainvälinen lentoasema (Sveitsi), Zürichin kansainvälinen lentoasema (Sveitsi), Münchenin lentoasema (Saksa), Torinon kansainvälinen lentoasema (Italia) ja Milanon lentoasemat (Italia). Alppien itäpuolella, Itävallassa, sijaitsee Wienin kansainvälinen lentoasema. Sloveniassa, lähellä Juliaanisia Alppeja, sijaitsee puolestaan Jože Pučnikin kansainvälinen lentoasema. Alppien korkeimmalla sijaitseva lentokenttä Engadin Airport sijaitsee Sveitsin Samedanissa (1 707 m mpy.)
Köysiradat
Köysiradat ovat monin paikoin Alpeilla nopein tapa päästä ylös vuorille. Maailman korkeimmalle kulkeva köysirata nousee Klein Matterhornille 3 820 metrin korkeuteen Sveitsin Zermattissa. Toinen korkea köysirata sijaitsee Mont Blancin massiivilla, Ranskan puolella, Aiguille du Midillä. Téléphérique du l'Aiguille du Midi -köysiradan nousu alkaa 1 035 metrin korkeudesta, Chamonixin keskustasta. Matkan varrella on 2 317 metrin korkeudella Plan de l'Aiguillen asema. Huipulla lämpötila ei kesälläkään yleensä nouse −10 °C yläpuolelle, mutta sään salliessa köysirata pidetään toiminnassa vuoden ympäri. Aiguille du Midiltä on myös toinen pitkä köysiratayhteys, Télécabine Panoramic Mont-Blanc, joka kulkee jäätiköiden yli Punta Helbronnerin huipulle, 3 462 metriin, ja edelleen alas Courmayeuriin Italian puolelle.
Maailman kolmanneksi pisin gondoliköysirata, Gondelbahn Grindelwald-Männlichen, sijaitsee Bernin Alpeilla Sveitsissä. Gondolit liikennöivät yli kuuden kilometrin pituisella reitillä Grindelwaldin kylän ja Männlichenin vuoren välillä. Köysirata avattiin 23. joulukuuta 1978, ja hankkeen toteutus maksoi aikanaan noin 20 miljoonaa Sveitsin frangia. Talvisin ja keväisin köysirata vie ylös Männlichenille lähinnä laskettelijoita, kun taas kesällä matkustajat ovat retkeilijöitä.
Ennätyksiä
Maailman korkein köysiradan kannatinpylväs: 113,6 metriä (Gletscherbahn Kaprun, Itävalta)
Euroopan korkein hiihtohissiasema: 3 889 metriä (Gobba di Roll, Zermatt, Sveitsi).
Euroopan korkein köysirata-asema: 3 820 metriä (Klein Matterhorn, Zermatt, Sveitsi).
Itävallan Alppien suurin vesiputousryhmä on Krimmlerin putoukset.
Lähteet
Aiheesta muualla
Satelliittikuva Alpeista 31.8.2005
Convection over the Alps , a satellite photo taken on 3.5.1993
Seulonnan keskeiset artikkelit
|
Subsets and Splits
No community queries yet
The top public SQL queries from the community will appear here once available.